Vigevano/Milano, Italia. Kuumaa ja kosteaa. Lämpötila 28 astetta. Lomafiilis 155%
Noihin ylläoleviin tämänpäiväisen blogipäivityksen otsikon sanoihin on helppo yhtyä. Keskiviikkoiltana saimme kuulla ne Lynyrd Skynyrdin vokalistin Johnny Van Zantin suusta Vigevanon upean keskiaikaisen linnoituksen Castello Forzescon sisäpihalla. Johnny on varmaan joutunut toistamaan noita sanoja lukemattomia kertoja ympäri maailmaa aina eri valtion lauseeseen vaihtaen. Eilen oli vuorossa Italia ja onneksi Büten matkaretkue sai olla mukana yleisössä kokemassa tuon uskomattoman upean keikan tunnelman. Ja siinä sivussa myös melkoisia seikkailuja milanolaisessa yössä. Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaan palataan ensin aamuun ja tapahtumiin ennen keikkaa.
Keskiviikkoaamuna heräilimme vasta noin kello kymmenen aikaan ja aloimme pikku hiljaa valmistautumaan Lynnäreitten keikalle lähtöön. Jaana valmisteli meille tuhdin aterian kotimaiseen tyyliin perunoista sieni-jauhelihakastikkeen kera, jotta reissuun ei tarvitsisi lähteä tyhjin vatsoin. Ruoan valmistuessa kävimme Heikin kanssa kysymässä leirintäalueen respasta neuvoa siihen, miten onnistuisimme kaikista kätevimmin siirtämään itsemme Milanosta Vigevanon pikkukaupunkiin konserttipaikalle noin 39 kilometrin päähän lertsusta. Respan ystävällinen nainen kertoi meille, että kaikista edullisimmaksi tulisi julkisten kulkuneuvojen käyttäminen. Naisen mukaan voisimme ensin matkustaa paikallisbussilla leirintäalueen läheltä 1,50 euron lipulla ensimmäiselle metroasemalle, mistä pääsisimme jatkamaan samalla lipulla ja kahdella metrolinjan vaihdolla Milanon keskusasemalle, josta voisimme kulkea loppumatkan Vigevanoon paikallisjunalla. Toinen mahdollisuus olisi sopia taksikuskin kanssa joku diili tuonne Vigevanoon menosta, mutta kun nainen yhden puhelinsoiton tehtyään kertoi, että tuolle matkustustavalle tulisi hintaa yhteen suuntaan vähintään 80 euroa, aloimme kallistua bussi-metro-juna -vaihtoehdon kannalle. Nainen kertoi meille myös, että Vigevano on paremminkin pieni kylä kuin kaupunki ja että löytäisimme illalla keikan jälkeen sieltä helposti taksikyydin takaisin Milanoon, jos junia ei sattuisi kulkemaan enää myöhään puolen yön maissa. Kuinka väärässä hän olikaan. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Niinpä lähdimme iltapäivällä neljän jälkeen suunnistamaan kohti muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa kioskia, mistä respan neuvojen mukaan saisimme ostettua liput bussiin ja metroon. Liput saatuamme bussi tulikin aivan samassa ja lähdimme ajelemaan kohti Milanon metron päätepysäkkiä, missä vaihtaisimme maanalaiseen. Ennen lähtöä olin yllättänyt matkakaverini kaivamalla auton kätköistä sixpackit kotimaista kesäistä janojuomaa eli sekä tavallista grapelonkkua että myös karpalolonkeroa. Olipa mahtava kaataa kurkusta alas kovassa Milanon helteessä jääkylmää kotimaista lonkeroa ja fiilistellä tulevaa iltaa sekä keikkaa. Hyvin näytti maistuvan Pirkka-lonkero myös muillekin matkakamuille. Tosin aina kun juo, niin pitäisi muistaa myös tyhjentää, mutta joskushan se kiireessä unohtuu.
Metroon hypätyämme Heikki nimittäin alkoi seisoskella jalat ristissä ja kun matkaa oli vielä tuntuvasti seuraavaan metron vaihtoon, päätti hän, ettei hätä lue lakia ja ilmoitti meille tylysti, että nyt on löydettävä vessa tai on kohta liian myöhäistä. Juoksimme koko seurue ulos metrosta aivan väärällä asemalla ja Heikki nousi katutasoon etsimään lähintä vessaa. Hetken päästä paikalle palasikin tyytyväisen oloinen mies, joka oli käynyt hotelli-helpotuksessa läheisessä tavernassa ja oli nyt valmiina jatkamaan matkaa. Alas palattuamme meitä odotti yllätys, sillä eihän ostamamme liput enää kelvanneetkaan, koska olimme leimanneet itsemme ulos maanalaisesta, joten oli jälleen ostettava uudet liput kuudella eurolla. Jatkoimme liput saatuamme jälleen matkaa aluperäisen suunnitelman mukaan kohti Milanon pääasemaa ja lopulta löysimme tiemme tuohon Mussolinin toisen maailman sodan aikana rakennuttamaan jättiläismäiseen kompleksiin.
Heikki, joka oli jo vessareissunsa suorittanut jäi jonottamaan lipunmyyntipisteeseen junalippuja Vigevanoon ja me muut aloimme olla myös nautittujen lonkeroiden jälkeen kovassa vessan tarpeessa. Onneksi löysimme muutaman minuutin kävelyn jälkeen maksullisen vessan pari kerrosta alempaa, joten euro per nokka maksamalla pääsimme helpottamaan oloamme todella siisteihin wc-tiloihin. Mutta hieman meitä meinasi naurattaa, kun tajusimme, että matkan ollessa vielä vasta puolessa välissä Vigevanoon, olimme saaneet kulutettua jo yhdeksän euroa pelkän kuseskelun takia. Tämä homma oli kusemassa pahasti kintuille.
Onneksi Heikki oli saanut hankittua koko porukalle junaliput Vigevanoon menevään junaan yhteensä 13,60 eurolla. Yksi pieni ongelma tietysti paljastui vielä suunnitelmasta, koska Vigevanoon lähtevät junat eivät lähteneetkään Milanon pääasemalta, vaan meidän oli jälleen matkustettava metrolla uuteen paikkaan, missä pääsisimme hyppäämään viimeinkin Vigevanon paikallisjunaan. Perillä istahdimme erääseen lähtevän näköiseen junaan kysyttyämme neuvoa eräältä naiselta. Hänen mukaansa juna oli menossa Vigevanoon, vaikka ihan varmoja emme asiasta olleetkaan, koska nainen ei puhunut sanaakaan englantia eikä välttämättä ymmärtänyt edes kysymystämmekään. Jännittyneinä istuimme junassa ja odottelimme jonkinlaista kuulutusta varmistukseksi, että olimme oikeassa junassa. Kuulutusta ei kuitenkaan tullut koskaan ja juna lähti liikkeelle, joten meillä ei auttanut kuin alkaa katselemaan ohi vilistäviä asemien nimiä ja alkaa vertaamaan niitä puhelimen navigaattorin karttaan. Onneksi aika nopeasti selvisi, että ainakin suunta oli oikea, joten kenties olisi vielä toiveita, että löytäisimme lopulta perille konserttipaikalle.
Puolen tunnin junamatkan jälkeen saavuimme Vigevanon asemalle, mutta pikkukaupungista ei kyllä tosiaankaan ollut tietoakaan, vaan juna matkasi kaupungin laitamilta usean minuutin ajan, ennenkuin saavuimme keskustaan. Kyseessähän on todellisuudessa yli 60 000 asukkaan keskikokoinen kaupunki, joten ihan pienestä kylästä ei ole kyse respan naisen puheista huolimatta. Lähdimme kävelemään neuvoa kysyttyämme viehättävän näköisiä pikkukatuja kohti Piazza Ducalea, missä konserttipaikan pitäisi olla. Muutaman sadan metrin päässä eteemme ilmestyi keskiaikaisen kaupungin korkea puolustusmuuri ja niinpä pujahdimme muurin portista sisään kohti historiallista keskustaa. Siellä täällä alkoi näkyä stetsonpäisiä tyyppejä sekä moottoripyöräliiveissä kulkevaa jengiä, joiden kamppeissa oli Harley Davidsonin logoja ja etelövaltojen lippuja. Epäilemättä olimme tulleet oikeaan paikkaan kaikista kämmäilyistä ja kuseskeluista huolimatta.
Lopulta saavuimme Piazza Ducalelle, joka lienee Vigevanon suurin nähtävyys. Valitettavasti en ottanut tuonne konserttireissulle mukaan parempaa kuvauskalustoa, joten kuvat tuolta kaupungista ja keikalta on kuvattu pikku pokkarilla ja kännykkäkameralla, joten laatu ei ole ihan järkkäritasoa. Mutta olipa vastapainoksi rennompi ja kevyempi reissata stressittä ja samalla pääsi nauttimaan keikasta täysin sydämin ilman, että olisi tarvinut huolehtia kalliimmista kameroista ja pelätä niiden rikkoutumista.
Ennen linnan sisäpihalle kapuamista istuimme Piazza Ducalen aukion reunaan kahvilaan ja nautimme pikkupurtavaa muutaman aperitiivin ja oluen kera. Istuskellessamme ohitse virtasi kaikenkarvaista rokkiporukkaa ja monen näköistä pitkätukkaa. Meininki alkoi nousta aidolle festaritasolle, joten drinksujen jälkeen kiipesimme portaat linnan sisäpihalle juuri sopivasti, sillä sisäänastuessamme lavan vierestä linnan hienolle sisäpihalle alkoi Molly Hatchet soittamaan ensimmäisiä riffejään. Kuuntelimme hetken heidän soittoaan ja siirryimme sitten tutkimaan aukean tarjontaa hieman kauemmaksi lavasta. Taivas alkoi samalla tummua uhkaavasti ja hetken päästä ensimmäiset vesipisarat putosivat taivaalta. Molly Hatchet joutuikin soittamaan lopun settinsä kevyessä vesisateessa, jota itse seurasimme tuuhean puun alla sateen suojassa. Mollyjen lopetellessa settiään taivaalla alkoi myös salamoida, joten meininki alkoi olla melko infernaalinen ja hetkellisesti tuli mieleen jopa takavuosien festarireissut Provinssirokissa, missä tuli kahlattua kaatosateessa ja mudassa muovipussit jalkojen suojana.
Onneksi taivas alkoi kirkastumaan Lynnäreitä edeltävällä roudaustauolla ja kun Lynyrd Skynyrd viimein aloitti soittonsa noin klo 22.30, loppui sadekin kahden ensimmäisen biisin aikana kokonaan. Kuoriuduimme ulos kertakäyttösadetakeista, joihin ehdimme pukeutua Molly Hatchetin osuuden jälkeen, sillä olimme aikeissa katsella Lynnäreiden keikan joka tapauksessa, tuli taivaalta sitten tulta, sadetta, rakeita tai vaikkapa pieniä ilkeitä mummoja. Onneksi illan pimeydessä saimme seurata vanhaa suosikkiorkesteriamme lopun keikan ajan täysin kuivassa kelissä. Ja mikä keikka se olikaan. Liityimme italialaisten hyllyvään yleisömereen ja annoimme tossujen vipattaa. Hieman meinasi nuorempia italiaanoja kummastuttaa, kun keski-ikäiset skandinaavit pistivät vinkkelit vinoon ja näyttivät joraamisen mallia. Tutut biisit ja takuuvarmat southern rock -hitit seurasivat toisiaan ja homma toimi kuin höyryveturi. Loistava keikka ja hillitön meininki, josta toivottavasti välittyy edes pieni osa alla olevan kuvaamamme videon muodossa.
Sweet home Alabaman, Call me the breezen, Simple Manin ja monen muun sydäntälämmittävän rallin jälkeen keikka loppui encoreen, joka sai kansan huutamaan vaativasti yhteen ääneen: Freebird, freebird, freebird, freebird! Lopulta italialainen yleisö sai haluamansa ja keikka loppui uskomattoman hienoon Freebird-biisin pitkään lopputilutukseen, joka nosti koko esityksen aivan uudelle tasolle. Harvoinpa sitä on saanut noin loistavaa bändiä kuunnella vastaavassa ympäristössä, jossa lava on rakennettu keskiaikaisen linnan kirkontornin eteen ja yleisöaluetta ympäröi vanhan linnoituksen muurit. Olut-, ruoka- ja viinitarjoilu pelasi alueella hyvin, kunhan lopulta tajusimme, että halutessaan jotain kojuista, oli ensin ostettava ruoka- tai juomakuponki eri pisteestä ja sitten jonotettava tuote toisesta paikasta kuponkia vastaan. Muutenkin meininki konserttialueella kaikin puolin oli rento ja ystävällinen, emmekä nähneet esimerkiksi yhtään tappelua tai muuta epämiellyttävää sähellystä, vaikka paikalle oli saapunut tuhansittain osittain hurjan näköistäkin rokkikansaa ja monenkarvaista moottoripyöräjengiläistä.
Konsertin jälkeen poistuimme muun kansan mukana samaa reittiä takaisin Vigevanon juna-asemalle, missä meitä odotti melkoinen yllätys. Seuraavat junat kulkisivat Milanoon vasta aamulla kuuden jälkeen, eikä kaupungissa kuulemma ollut yhtään taksia, joten tilanne alkoi näyttämään aika huolestuttavalta. Yön viettäminen juna-aseman edessä kuljaillen ei oikein enää tässä iässä jaksaa kiinnostaa, joten päätimme kysyä apua läheisestä ravintolasta, mikä näytti olevan vielä auki. Ravintolaa pitävät aasialaiset eivät puhuneet sanaakaan englantia, joten apua heistä ei ollut, joten päädyimme tilaamaan Limoncellot ja pitämään pikaisen hätäpalaverin. Paikallinen kaveri ilmestyi jostain avuliaana paikalle ja yritti parhaan kykynsä mukaan auttaa meitä, mutta kun hänkään ei puhunut sanaakaan englantia eikä edes ymmärtänytkään paljoa enempää, alkoi tilanne vaikuttamaan varsin toivottomalta. Jotenkin onnistuimme ele- ja käsimerkeillä sopimaan, että hän tilaisi meille taksin Milanosta, joka sitten tulisi hakemaan meidät pois Vigevanosta. Mies vakuutteli, että homma on nyt kunnossa ja että voimme mennä juna-aseman eteen odottamaan jonkin ajan kuluttua saapuvaa taksia. Kävelimme aukean yli asemalle, missä istahdimme odottamaan luvattua taksia, mitä ei kuitenkaan alkanut kuulua, vaikka kello alkoi jo käydä lähes kahta.
Aikamme olematonta taksia odoteltuamme päätimme, että jos aiomme viettää yön juna-asemalla, olisi sama hakea vielä avoinna olevasta ravintolasta edes jotain ajanvietettä ja niinpä Heikki juoksi baariin ja kävi ostamassa meille Limonecello-pullon sisäiseksi villapuseroksi. Naukkailimme pienet huikat pullosta ja mietimme epäuskoisina tilannetta, mihin olimme itsemme saattaneet. Olimme jumissa jossain epämääräisessä italialaisessa kaupungissa, jossa ei ole takseja eikä muutakaan konstia päästä takaisin leirintäalueelle Büten suojiin ennen aamua. Emme tosin olleet ainoita tuolla asemalla, sillä samalla tavalla jumissa oli myös lauma nuorisoa, jotka olivat myös menossa Milanoon, mutta heilläkin oli käytössä vain yksi kaverin auto, joka ajeli Milanon ja Vigevanon väliä kyyditellen kavereita kotiin pitkin yötä.
Onneksi saimme nuorilta idean ja Heikki ryhtyi tuumasta toimeen ja pysäyttelemään niitä harvoja autoja, joita vielä kulki Vigevanon kaupungin öisillä kaduilla. Uskomatonta kyllä Heikki onnistui pysäyttämään jo ensimmäisen auton, mitä yritti ja samassa paikalle ajoi toisella autolla myös sama kaveri, joka oli aiemmin ravintolassa yrittänyt tilata meille taksia Milanosta. Pienen neuvottelun jälkeen Heikki ajeli ravintolan edestä nuoren albanialaissyntyisen miehen Fiatin kyydissä luoksemme ja meillä pääsi äänekäs helpotuksen huokaus: nyt olisi kenties kyyti takaisin Milanoon.
Albanialainen Alfred, joka ei myöskään puhunut muutamaa sanaa enempää englantia, yritti parhaan kykynsä mukaan auttaa meidät takaisin Citta di Milanon lertsulle. Mies kertoi ele-, italian ja englannin kielten sekoituksella työskentelevänsä päivät vigevanolaisessa pizzeriassa ja oli nyt ensimmäisen auttajamme pyynnöstä lähtenyt avuksemme. Mies ajeli melko vauhtia pieniä katuja ja teitä pitkin kohti Milanoa välttääkseen moottoritiemaksut. Milanoa lähestyttäessä alkoi paljastumaan, ettei hänellä ollut kuitenkaan valitettavasti hajuakaan missä leirintäalueemme sijaitsee. Aikamme miljoonakaupunki Milanon katuja edestakaisin sahattuamme Alfred pysäytti auton epätoivoissaan erään moottoritien alla sijaitsevan paikallisen snagarin eteen ja ehdotti meille, että jatkaisimme siitä paikallisen taksin kyydillä perille leirintäalueelle. Alfred myös tilasi meille taksin paikalle ja jäimme Heikin kanssa kiittelemään häntä pelastamisestamme ja maksoimme miehelle viisikymmentä euroa kyydistä, mihin summaan mies tuntuikin olevan erittäin tyytyväinen. Sillä aikaa Jaana ja Leila huomasivat paikalle saapuneen humalaisen polkupyöräilijän, joka tilasi ruokakojusta herkullisen näköisen paninin, joten naiset päättivät ostaa myös meille vastaavat pienet yöpurtavat, kun epämääräinen seikkailumme Vigevanossa alkoi lopultakin näyttää siltä, että aamulla saisimme taas herätä Büten turvalliselta pankolta italialaisen juna-aseman edustan odotuspenkkien sijasta.
Saavuimme lopulta milanolaisen taksin kyydillä leirintäalueen portille hieman kolmen jälkeen yöllä ja pääsimme nauttimaan helpottuneina pikku yöpurtavista. Mielenrauhaa helpottaaksemme oli pakko vielä kaataa lasiin pienet yömyssyt, jotta illan epävarmuudessa noussut pulssi saatiin tasaantumaan. Hetken hengähtämisen jälkeen illan tapahtumat alkoivat jo naurattamaan ja yhdessä totesimme, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta keikkareissusta oli tullut ikimuistoinen. Tai ehkäpä juuri nuo seikkailut tekivät siitä niin huiman kokemuksen. Loistavan keikan jälkeen ja matkakodin suojaan päästyämme oli taas mukava nukahtaa tyytyväisenä uneen. Italialaisten tai oikeastaan italianalbanialaisten ihmisten ystävyydellä ja avulla kaikki meni lopulta hienosti. Loppu hyvin, keikka hyvin, kaikki hyvin. Tuossa yllä vielä Lynnäreitten Freebird-encore Vigevanosta jonkun toisen konsertissa olleen kuvaamana.
Hyvää yötä Milanosta. Torstaina Bütte lähtee kohti Alppijärvi Lago di Comoa.
Noihin ylläoleviin tämänpäiväisen blogipäivityksen otsikon sanoihin on helppo yhtyä. Keskiviikkoiltana saimme kuulla ne Lynyrd Skynyrdin vokalistin Johnny Van Zantin suusta Vigevanon upean keskiaikaisen linnoituksen Castello Forzescon sisäpihalla. Johnny on varmaan joutunut toistamaan noita sanoja lukemattomia kertoja ympäri maailmaa aina eri valtion lauseeseen vaihtaen. Eilen oli vuorossa Italia ja onneksi Büten matkaretkue sai olla mukana yleisössä kokemassa tuon uskomattoman upean keikan tunnelman. Ja siinä sivussa myös melkoisia seikkailuja milanolaisessa yössä. Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaan palataan ensin aamuun ja tapahtumiin ennen keikkaa.
Keskiviikkoaamuna heräilimme vasta noin kello kymmenen aikaan ja aloimme pikku hiljaa valmistautumaan Lynnäreitten keikalle lähtöön. Jaana valmisteli meille tuhdin aterian kotimaiseen tyyliin perunoista sieni-jauhelihakastikkeen kera, jotta reissuun ei tarvitsisi lähteä tyhjin vatsoin. Ruoan valmistuessa kävimme Heikin kanssa kysymässä leirintäalueen respasta neuvoa siihen, miten onnistuisimme kaikista kätevimmin siirtämään itsemme Milanosta Vigevanon pikkukaupunkiin konserttipaikalle noin 39 kilometrin päähän lertsusta. Respan ystävällinen nainen kertoi meille, että kaikista edullisimmaksi tulisi julkisten kulkuneuvojen käyttäminen. Naisen mukaan voisimme ensin matkustaa paikallisbussilla leirintäalueen läheltä 1,50 euron lipulla ensimmäiselle metroasemalle, mistä pääsisimme jatkamaan samalla lipulla ja kahdella metrolinjan vaihdolla Milanon keskusasemalle, josta voisimme kulkea loppumatkan Vigevanoon paikallisjunalla. Toinen mahdollisuus olisi sopia taksikuskin kanssa joku diili tuonne Vigevanoon menosta, mutta kun nainen yhden puhelinsoiton tehtyään kertoi, että tuolle matkustustavalle tulisi hintaa yhteen suuntaan vähintään 80 euroa, aloimme kallistua bussi-metro-juna -vaihtoehdon kannalle. Nainen kertoi meille myös, että Vigevano on paremminkin pieni kylä kuin kaupunki ja että löytäisimme illalla keikan jälkeen sieltä helposti taksikyydin takaisin Milanoon, jos junia ei sattuisi kulkemaan enää myöhään puolen yön maissa. Kuinka väärässä hän olikaan. Mutta siitä lisää myöhemmin.Niinpä lähdimme iltapäivällä neljän jälkeen suunnistamaan kohti muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa kioskia, mistä respan neuvojen mukaan saisimme ostettua liput bussiin ja metroon. Liput saatuamme bussi tulikin aivan samassa ja lähdimme ajelemaan kohti Milanon metron päätepysäkkiä, missä vaihtaisimme maanalaiseen. Ennen lähtöä olin yllättänyt matkakaverini kaivamalla auton kätköistä sixpackit kotimaista kesäistä janojuomaa eli sekä tavallista grapelonkkua että myös karpalolonkeroa. Olipa mahtava kaataa kurkusta alas kovassa Milanon helteessä jääkylmää kotimaista lonkeroa ja fiilistellä tulevaa iltaa sekä keikkaa. Hyvin näytti maistuvan Pirkka-lonkero myös muillekin matkakamuille. Tosin aina kun juo, niin pitäisi muistaa myös tyhjentää, mutta joskushan se kiireessä unohtuu.
Heikki, joka oli jo vessareissunsa suorittanut jäi jonottamaan lipunmyyntipisteeseen junalippuja Vigevanoon ja me muut aloimme olla myös nautittujen lonkeroiden jälkeen kovassa vessan tarpeessa. Onneksi löysimme muutaman minuutin kävelyn jälkeen maksullisen vessan pari kerrosta alempaa, joten euro per nokka maksamalla pääsimme helpottamaan oloamme todella siisteihin wc-tiloihin. Mutta hieman meitä meinasi naurattaa, kun tajusimme, että matkan ollessa vielä vasta puolessa välissä Vigevanoon, olimme saaneet kulutettua jo yhdeksän euroa pelkän kuseskelun takia. Tämä homma oli kusemassa pahasti kintuille.
Puolen tunnin junamatkan jälkeen saavuimme Vigevanon asemalle, mutta pikkukaupungista ei kyllä tosiaankaan ollut tietoakaan, vaan juna matkasi kaupungin laitamilta usean minuutin ajan, ennenkuin saavuimme keskustaan. Kyseessähän on todellisuudessa yli 60 000 asukkaan keskikokoinen kaupunki, joten ihan pienestä kylästä ei ole kyse respan naisen puheista huolimatta. Lähdimme kävelemään neuvoa kysyttyämme viehättävän näköisiä pikkukatuja kohti Piazza Ducalea, missä konserttipaikan pitäisi olla. Muutaman sadan metrin päässä eteemme ilmestyi keskiaikaisen kaupungin korkea puolustusmuuri ja niinpä pujahdimme muurin portista sisään kohti historiallista keskustaa. Siellä täällä alkoi näkyä stetsonpäisiä tyyppejä sekä moottoripyöräliiveissä kulkevaa jengiä, joiden kamppeissa oli Harley Davidsonin logoja ja etelövaltojen lippuja. Epäilemättä olimme tulleet oikeaan paikkaan kaikista kämmäilyistä ja kuseskeluista huolimatta.
Lopulta saavuimme Piazza Ducalelle, joka lienee Vigevanon suurin nähtävyys. Valitettavasti en ottanut tuonne konserttireissulle mukaan parempaa kuvauskalustoa, joten kuvat tuolta kaupungista ja keikalta on kuvattu pikku pokkarilla ja kännykkäkameralla, joten laatu ei ole ihan järkkäritasoa. Mutta olipa vastapainoksi rennompi ja kevyempi reissata stressittä ja samalla pääsi nauttimaan keikasta täysin sydämin ilman, että olisi tarvinut huolehtia kalliimmista kameroista ja pelätä niiden rikkoutumista.Ennen linnan sisäpihalle kapuamista istuimme Piazza Ducalen aukion reunaan kahvilaan ja nautimme pikkupurtavaa muutaman aperitiivin ja oluen kera. Istuskellessamme ohitse virtasi kaikenkarvaista rokkiporukkaa ja monen näköistä pitkätukkaa. Meininki alkoi nousta aidolle festaritasolle, joten drinksujen jälkeen kiipesimme portaat linnan sisäpihalle juuri sopivasti, sillä sisäänastuessamme lavan vierestä linnan hienolle sisäpihalle alkoi Molly Hatchet soittamaan ensimmäisiä riffejään. Kuuntelimme hetken heidän soittoaan ja siirryimme sitten tutkimaan aukean tarjontaa hieman kauemmaksi lavasta. Taivas alkoi samalla tummua uhkaavasti ja hetken päästä ensimmäiset vesipisarat putosivat taivaalta. Molly Hatchet joutuikin soittamaan lopun settinsä kevyessä vesisateessa, jota itse seurasimme tuuhean puun alla sateen suojassa. Mollyjen lopetellessa settiään taivaalla alkoi myös salamoida, joten meininki alkoi olla melko infernaalinen ja hetkellisesti tuli mieleen jopa takavuosien festarireissut Provinssirokissa, missä tuli kahlattua kaatosateessa ja mudassa muovipussit jalkojen suojana.
Sweet home Alabaman, Call me the breezen, Simple Manin ja monen muun sydäntälämmittävän rallin jälkeen keikka loppui encoreen, joka sai kansan huutamaan vaativasti yhteen ääneen: Freebird, freebird, freebird, freebird! Lopulta italialainen yleisö sai haluamansa ja keikka loppui uskomattoman hienoon Freebird-biisin pitkään lopputilutukseen, joka nosti koko esityksen aivan uudelle tasolle. Harvoinpa sitä on saanut noin loistavaa bändiä kuunnella vastaavassa ympäristössä, jossa lava on rakennettu keskiaikaisen linnan kirkontornin eteen ja yleisöaluetta ympäröi vanhan linnoituksen muurit. Olut-, ruoka- ja viinitarjoilu pelasi alueella hyvin, kunhan lopulta tajusimme, että halutessaan jotain kojuista, oli ensin ostettava ruoka- tai juomakuponki eri pisteestä ja sitten jonotettava tuote toisesta paikasta kuponkia vastaan. Muutenkin meininki konserttialueella kaikin puolin oli rento ja ystävällinen, emmekä nähneet esimerkiksi yhtään tappelua tai muuta epämiellyttävää sähellystä, vaikka paikalle oli saapunut tuhansittain osittain hurjan näköistäkin rokkikansaa ja monenkarvaista moottoripyöräjengiläistä.
Onneksi saimme nuorilta idean ja Heikki ryhtyi tuumasta toimeen ja pysäyttelemään niitä harvoja autoja, joita vielä kulki Vigevanon kaupungin öisillä kaduilla. Uskomatonta kyllä Heikki onnistui pysäyttämään jo ensimmäisen auton, mitä yritti ja samassa paikalle ajoi toisella autolla myös sama kaveri, joka oli aiemmin ravintolassa yrittänyt tilata meille taksia Milanosta. Pienen neuvottelun jälkeen Heikki ajeli ravintolan edestä nuoren albanialaissyntyisen miehen Fiatin kyydissä luoksemme ja meillä pääsi äänekäs helpotuksen huokaus: nyt olisi kenties kyyti takaisin Milanoon.
Albanialainen Alfred, joka ei myöskään puhunut muutamaa sanaa enempää englantia, yritti parhaan kykynsä mukaan auttaa meidät takaisin Citta di Milanon lertsulle. Mies kertoi ele-, italian ja englannin kielten sekoituksella työskentelevänsä päivät vigevanolaisessa pizzeriassa ja oli nyt ensimmäisen auttajamme pyynnöstä lähtenyt avuksemme. Mies ajeli melko vauhtia pieniä katuja ja teitä pitkin kohti Milanoa välttääkseen moottoritiemaksut. Milanoa lähestyttäessä alkoi paljastumaan, ettei hänellä ollut kuitenkaan valitettavasti hajuakaan missä leirintäalueemme sijaitsee. Aikamme miljoonakaupunki Milanon katuja edestakaisin sahattuamme Alfred pysäytti auton epätoivoissaan erään moottoritien alla sijaitsevan paikallisen snagarin eteen ja ehdotti meille, että jatkaisimme siitä paikallisen taksin kyydillä perille leirintäalueelle. Alfred myös tilasi meille taksin paikalle ja jäimme Heikin kanssa kiittelemään häntä pelastamisestamme ja maksoimme miehelle viisikymmentä euroa kyydistä, mihin summaan mies tuntuikin olevan erittäin tyytyväinen. Sillä aikaa Jaana ja Leila huomasivat paikalle saapuneen humalaisen polkupyöräilijän, joka tilasi ruokakojusta herkullisen näköisen paninin, joten naiset päättivät ostaa myös meille vastaavat pienet yöpurtavat, kun epämääräinen seikkailumme Vigevanossa alkoi lopultakin näyttää siltä, että aamulla saisimme taas herätä Büten turvalliselta pankolta italialaisen juna-aseman edustan odotuspenkkien sijasta.
Saavuimme lopulta milanolaisen taksin kyydillä leirintäalueen portille hieman kolmen jälkeen yöllä ja pääsimme nauttimaan helpottuneina pikku yöpurtavista. Mielenrauhaa helpottaaksemme oli pakko vielä kaataa lasiin pienet yömyssyt, jotta illan epävarmuudessa noussut pulssi saatiin tasaantumaan. Hetken hengähtämisen jälkeen illan tapahtumat alkoivat jo naurattamaan ja yhdessä totesimme, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta keikkareissusta oli tullut ikimuistoinen. Tai ehkäpä juuri nuo seikkailut tekivät siitä niin huiman kokemuksen. Loistavan keikan jälkeen ja matkakodin suojaan päästyämme oli taas mukava nukahtaa tyytyväisenä uneen. Italialaisten tai oikeastaan italianalbanialaisten ihmisten ystävyydellä ja avulla kaikki meni lopulta hienosti. Loppu hyvin, keikka hyvin, kaikki hyvin. Tuossa yllä vielä Lynnäreitten Freebird-encore Vigevanosta jonkun toisen konsertissa olleen kuvaamana.
Hyvää yötä Milanosta. Torstaina Bütte lähtee kohti Alppijärvi Lago di Comoa.
Varmasti ollut hieno konsertti Lynyrdillä noissa puitteissa! Ja varmasti muistatte sen aina. mari
VastaaPoista