Juhannuksen juhlintaa

Taivalkoski, Jokijärvi, Suomi. Lämpötila 22 astetta. Aurinkoista. Lomafiilis 89%.

Useampana viimeisenä vuotena on käynyt niin, että juhannus on oikeastaan kulunut sitä varsinaista lomaa harjoitellessa. Tänä vuonna uuden auton kanssa opetellessa se sopii suunnitelmiin meille erityisen hyvin.

Torstaina työ- ja ja muiden velvotteiden periksi antaessa starttasimme kohti Koillismaata ja monelle niin legendaarisia Kalle Päätalon synnyinseutuja. Sopivasti Janen sukujuuret ovat rajan takaa aikoinaan siirtyneet Suomen puolelle varsin viihtyisään paikkaan Tyräjoen ja Iijoen yhtymäkohtaan, johon näin kesäaikaan on mahdottoman mukava lyödä tilapäisleiri pystöön.

Kirjailija Kallen kotitalo ja museo sijaitsevat pienen kävelymatkan päässä lomanviettopaikastamme ja niinpä seutu ja ihmiset ovat siellä kuin suoraan Päätalon kirjoista. Yllättävän mielenkiintoista on kuulla se toinenkin näkemys kirjoista kerrotuista tarinoista ihan niiden oikeasti paikalla olleiden näkemänä ja kokemana, mikä ei aina käy ihan yksiin kirjojen kuvitteellisen ja kuvitellun kanssa.

Eilisenä iltana piti tietysti vähän ottaa löysiä pois ja niinpä päätimme viritellä Bütten olohuoneeseen täysimittaisen karaokesysteemin. Odottakaahan vain muu Eurooppa, tämä kotimaata kiusaava epävireinen vingunta lähtee Koillismaalta Bütten kyydissä liikkeelle ja kohta karmea karaoke kaikuu myös jossain paljon etelämmässä!

Koillismaa on kiistämättä luonnonkaunista seutua. Keskikesän valoisen aamuyön hiljaisena tyynenä hetkenä Tyräjoen tyyntä pintaa katsellessa sielu kummasti lepää ja ajatus rauhoittuu. Telkkäemon ahkeraa uurastusta seuratessa kaupungin kiireinen tahti tuntuu kummasti perusteettomalta. Kuinka paljon helpommalla meille se eväs nokan eteen tuleekaan!

Koirat ovat myös nauttineet omasta vapaudestaan täysillä. Oman niemen nokassa tohottaessa ja aina tarvittaessa veteen pulahtaessa elämä on koiran näkökulmasta lähes täydellistä. Ruokaa, riehumista ja välillä vilvottava kylpy ovat silminnähden juuri sitä, mistä ainakin meidän Hovawartit nauttivat sydämensä kyllyydestä.

Oulun ja Jokijärven väliä eilen ajellessa auto tuntui virityslastun asentamisen jälkeen lähes uskomattoman mukavalta ajettavalta. Ajaminen on paljon helpompaa, kun iso massa liikkuu keveän oloisesti pienillä pintakaasun muutoksilla. Tarkempi kulutuksen seuranta jää vielä kotiin navigaattorin ja tankkauksen perustella laskettavaksi, mutta pelkästään auton ajotietokoneeseen tuijottamalla kulutuksesta on kotimaan nopeuksillla tipahtanut vähintäänkin se yksi litra satasella. Itse asiassa ajotietokoneen lukema näyttää niinkin uskomattoman pientä kulutuslukemaa viimeisille kahdelle sadalle kilometrille kuin 8,7 litraa/100 km, mikä ei kyllä todellakaan taida pitää paikkaansa. Mutta meille riittää komeasti, jos keskikulutus olisi edes tippunut alle 10 litran satasella.

Mutta nyt aletaan kunnolla juhannuksen viettoon. Nieriät savustuspönttöön, salaatin tekoon, uudet perunat tulille ja virkistävää juomaa lasiin. Juhlavaa juhannusta kaikillle!

Lastulla laskua laihemmaksi?

Oulu, Suomi. Lämpötila 16 astetta. Aurinkoista. Lomafiilis 28%.

Loma lähenee, varustelukierre jatkuu ja tänään oli vuorossa moottorin tuunaus.

Jokavuotinen kesää kohti kiihtyvä polttoaineenhintojen nousu on pakottanut meidätkin miettimään uusia konsteja säästää polttoainekustannuksissa ja yhtenä keinona onkin noussut mieleen asuntoauton moottorin lastuttaminen. Fiatin tehdastakuukin meni keväällä sopivasti umpeen, joten päätin tutkia asiaa vähän perusteellisemmin.

Nykyään kovasti yleistyneet erilaiset moottorien lastutus- ja ohjelmointikonstit lupaavat uudehkoihin dieselautoihin kymmenien hevosvoimien ja newtonmetrien verran lisää tehoa ja vääntöä. Samalla luvataan polttoaineen kulutuksen pienentyvän vähintään 10-20%. Vaikka kauppiaiden lupauksiin pitääkin aina suhtautua tietyin varauksin, kuulostaa tuollaiset mahdollisuudet liian kiinnostavilta ilman ettei niistä ottaisi selvää.

Aikani nettiä selailtuani huomasin, että lastutusratkaisuja on lähinnä kahta tyyppiä. Ensimmäisessä hinnakkaammassa tavassa moottorin ohjauksen asetuksia muutetaan tietokoneella ohjelmoimalla ja tehtaan asetusten päälle kirjoitetaan uusi data. Tässä on tietysti etuna se, että tehot ja väännöt voidaan räätälöidä tapauskohtaisesti jokaisen ajotyylin ja tarpeen mukaan.

Toinen, edullisempi tapa perustuu moottorin ruiskutuksen ohjausyksikön kaapeliin liitettävään tietokoneboxiin, joka muuttaa lennosta asetuksia säilyttäen silti tehtaan alkuperäiset säädöt muistissa. Tästä taas on tietysti etuna se, että jälkimmäinen ratkaisu on helppo poistaa ja palauttaa moottori tehdaskuntoon ilman muita laitteita. Piuha vain irti ja taas ollaan vakiotilassa.

Jotta lastutuksessa olisi jotain järkeä, olisi tietysti toivottavaa, että tehot ja väännöt todellakin lisääntyvät ja kulutus pienenee. Pikaisen selvityksen jälkeen laskeskelin, että kotimaisista firmoista hankittava ohjelmointi olisi niin hinnakas, että meidän ajokilometreillä pelkällä polttoaineen säästöllä sen hankintahinnan kuolettamiseen menisi kenties auton käyttöikää pidempi aika.

Niinpä päätin kääntää jälleen katseen Saksanmaalle ja sieltä löytyikin jo runsaasti edullisempia vaihtoehtoja lastutusboxien muodossa. Lopulta päädyin tilaamaan lastutusboxin tuningkit.de -nettikaupasta, joka toimitti asiallisen oloisen paketin edullisesti ja nopeasti suoraan kotiovelle.

Useimmissa integroiduissa asuntoautoissa moottoritila on ohjaamon rakenteen vuoksi todella ahdas ja siten ei mitenkään erityisen huoltoystävällinen.  Hetkisen Saksasta saapunutta pakettia Avianoon soviteltuani huomasin, että samoin asia on myös Büten kanssa. Tuollaisen lastutusboxin asennus olisi itsessään vain reilun vartin homma, mutta ahtaassa tilassa homma ei ihan noin helposti suju. Aikani ahdasta rakoa ihmeteltetyäni päätinkin antaa homman lähikorjaamon ammattimiehille, jotta en ahtaassa tilassa rikkoisi turhaan mitään oleellisesti tärkeää. Niinpä tänä aamuna Bütte sai moottoriinsa uuden viriilimmän mokkulan kylkeensä ja pääsin itse testaamaan lopputulosta tien päälle.

Ennen vanhaan mopoja viritettäessa oli tapana sanoa, että viritys onnistui jos äänet kasvoivat ja tehot eivät kovasti pudonneet operaation jälkeen. Tuolla mittakaavalla mitattuna lastutus oli jo perstuntumalta menestys sillä vaikka äänet pysyivät entisellään, tuntui moottori heti ensimetreiltä lähtien entistä vääntävämmältä ja siten myös paljon kevytkulkuisemmalta. Ilmeisesti Tuningkit-firman lupaukset tehojen noususta alkuperäisestä 130 hevosvoimasta tuonne kolmilitraisen vakiomoottorin tehot ylittäviin 163 hepan lukemiin pitävät aikalailla kutinsa. Tai ehkäpä 65 newtonmetrillä lisääntynyt vääntö merkitsee tehojakin enemmän, mutta joka tapauksessa muutos oli helposti takapuolituntumaltakin huomattavissa.

Asian varmistamiseksi ja ettei homma olisi jäänyt pelkän mutu-tuntuman pohjalle, olin ottanut edellisenä päivänä sekkarin avulla ylös muutamia aikoja lähinnä ohituskiihtyvyyttä ajatellen, jotta pääsisin vertailemaan kiihtyvyyttä ennen ja jälkeen lastutuksen. Ennen lastutusta mittasin Avianon mittarinopeuksien perusteella kiihdytysajoiksi 80-100 km/h nopeuksien välillä viitosvaihteella n. 9,5-10 sekuntia. Vastaavasti suurimmalla eli kuutosvaihteella samaan kiihtyvyyteen meni vakiokunnossa 12,5-13 sekuntia. Lisääntyneen väännön ansiosta sama kiihtyvyys sujui lastutusboxi kytkettynä viitosella n. 7-7,5 sekunnissa ja kuutosellakin 9,5-10 sekunnissa. Joten sekkari vain vahvisti perstuntumalta tehdyt havainnot ja tuollainen 2-3 sekunnin muutos kiihtyvyydessä on jo tuntuva apu turvallisiin ohituksiin.

Polttoaineen kulutus on tietysti se tärkein asia, mitä tällä lastutusoperaatiolla lähdettiin hakemaan. Viimeistään Euroopan reissulla vahvistunee se kuinka paljon pienemmällä kulutuksella Aviano liikkuu uuden boxin voimin. Lisääntynyt vääntö varmaankin vaikuttaa pienentävästi kulutukseen ja tasanopeussäätimen käyttö takaa sen, että suurin osa matkasta menee samalla ajotyylillä kuin ennen lastutustakin. Joten nyt vaan kovaa ajoa ja hieman kulutusseurantaa. Ihan yhdellä reissulla ei tämänkään boxin hankintahintaa varmaankaan ehdi pienentyneinä polttoainekuluina säästää, mutta loppusäästö tulee myös lisääntyneenä ajomukavuutena kevytkulkuisella autolla!

Peräpeiliin tuijottelijan tunnustuksia

Oulu, Suomi. Lämpötila 17 astetta. Aurinkoista. Lomafiilis 22%.

Osa asuntoautoilun viehätyksestä tulee monien mielestä myös kulkupelin varustelusta tai jopa tuunauksesta. Kuluneen kevään aikana myös Bütte on saanut osakseen kevyttä varustelua. Edellisessä asuntoautossamme oli kuskin paikalta jonkinlainen näkyvyys myös auton taakse, koska ohjaamon sisäisestä taustapeilistä näki ulos myös takaikkunan kautta. Toki ulkoiset taustapeilit olivat se pääasiallinen takanäkyvyyden väline, mutta peruutellessa jotain apua sai myös korin läpi peilaillessa.

Heti ensikilometreistä lähtien Bütte lähes metriä pidempänä ja ilman peräikkunaa varustettuna tuntui kuitenkin kaipaavan jotain apuvälinettä takanäkyvyyden parantamiseksi. Vaikka Bürstner onkin varustanut Avianot todella hyvillä ulkopeileillä, jää ihan auton taakse pakollakin aikamoinen katve. Niinpä aloitin heti syksyllä kohtuuhintaisen peruutuskameran etsinnän ja löysinkin pian edullisen, mutta toimivan ratkaisun yhdistelemällä kiinalaisen ja saksalaisen nettikaupan tarjontaa.

Kiinalaisesta Dealextremestä, josta on tullut tilattua vuosien varrella monenlaista edullista tavaraa, bongasin 3,5 tuuman piiloon kääntyvän näytön, joka ei ollut hinnalla pilattu.

Noin 50 US-dollarin hintaisena ja viime syksyn euron kurssilla maksettuna tuolle näytölle jäi hintaa lähipostiin toimitettuna siis vain noin 37 euroa. (Dealextreme ei siis peri postikuluja). Kaveriksi tuolle näytölle tilasin saksalaisesta carlights.de nettikaupasta Büten valkoiseen ulkokuoreen väriltään hienosti sopivan peruutuskameran.

Kameralle tuli hintaa postikuluineen n. 45 euroa, joten koko paketti jäi reilusti alle sadan euron, vaikka mukaan laskisi halpamarketista lisäksi hankitun muutaman euron johdon, jolla kuva välitetään perästä auton ohjaamoon kuljettajan näkökenttään.

Sitten vaan poraamaan perään reikää kameran kaapelille. Onneksi sain hyvät neuvot Kokkolasta sikäläiseltä Bürstner-huoltomieheltä, jonka ohjeiden mukaan tähtäsin reiän kulkemaan passelista paikasta läpi siten, että kaapeli tuli sisällä esille sopivaan paikkaan ja muutenkin kulkee rakenteiden läpi halutulla tavalla. Reiän porasin ulkoapäin katsottuna hieman yläviistoon ja tiivistin kameran jalan ja läpiviennin huolellisesti valkoisella sikaflexin tyylisellä puolijoustavalla tiivistysmassalla. Ainakaan toukokuussa tehdyssä vuosittaisessa tiiviystakuutarkastuksessa ei talven jäljiltä läpiviennistä löytynyt mitään huomautettavaa, joten uskoisin homman tulleen tehtyä varsin hyvin.

Suurin työ olikin kaapelien juoksuttaminen läpi auton rakenteiden kohti keulaa. Muutaman tunnin ähellyksen jälkeen ja useiden kymmenien ruuvien ja muutamien rakenteiden raottamisen jälkeen johdot kuitenkin kulkivat siististi piilossa ja pääsimme kytkemään virrat ja testaamaan uutta peruutusapua. 120 asteen kuvakulma riittää sopivasti kattamaan reilusti auton perän molemmat kulmat ja näkyvyyttä taaksepäin on silti reilut 6 metriä takaseinästä mitattuna. Enää ei katveeseenkaan luulisi jäävän kovin helpolla mitään haitallista, joten hieman rauhallisemmalla mielellä tuo peruuttelu peilien ja kameran avulla jatkossa sujuu.

Peruutuskameran näytön päätin sijoittaa heti nopeusmittarin päälle kojelaudan yläpuolelle ja kiinnitys hoitui vaivattomasti sekä ilman reikiä kaksipuoleisen tarrateipin avulla. Näyttö tuntuu pysyvän hyvin paikallaan ja piiloon taitettuna ei edes pistä kovin paljon silmään, vaikka toki pieni ylimääräinen möykky kojelaudan päällä onkin. Kirkkaina päivinä peruutellessa ja auringon sopivasti häikäistessä kuva ei tietenkään ole näytössä paras mahdollinen, mutta pään asennon siirrolla näkyvyys yleensä paranee ja on aina toki parempi apu kuin pelkkä tuurin ja arvauksen pohjilta peruuttelu.

Joten reissussa nyt viimeistään nähdään se, onko se elämä helpompaa, kun näkyvyys takasektoriinkin on kunnossa? Peräpeiliin tuijottelijat kun kuulemme ovat ihan oma ihmisrotunsa :)

Illan ratoksi päätin myös asentaa Fiamman sääskiverkon paikalleen ja siinä se puolen tunnin päästä nyt roikkuu. Eihän se tietysti mikään täydellinen este hyttysille ole, mutta jospa se Lolaa pienemmistä otuksista edes puoletkaan pitäisi ulkopuolella vertamme kuppaamasta.

Laitan tähän loppuun myös yhden panoraaman Büten sisältä, jonka värkkäilin eilen palauttaakseni mieleen reissua varten sen, kuinka noita panoraamoja yleensä tehdään. Kummallista kuinka puolessa vuodessa onnistuu jo unohtamaan asioita - vanhuus ja dementiako lienee jo vaivana?

Teiden tukko vai kaikkien kaveri?

Oulu, Suomi. Lämpötila 14 astetta. Puolipilvistä. Lomafiilis 12%.

Kevät ja alkukesä on tuonut jälleen jokavuotisen muutoksen valtateiden liikennevirtaan. Muun liikenteen sekaan ovat taas ilmestyneet kaikenkarvaiset karavaanarit.

Karavaanari on liikenteessä aina tunteita herättävä kulkija. Osalle tielläliikkujista asuntoautollaan tai -vaunuyhdistelmällään liikkuva vapaiden teiden kulkija on kuin punainen vaate, joka vauhdista ja menotyylistä riippumatta aiheuttaa verenpaineen nousua ja monesti jopa raivon tunteita.

Kanssa-autoilijoiden kohonneen ärsytyksen voi tietysti helposti ymmärtää, jos liikenteeseen on lähdetty teitä pitkin matelevalla alimitoitetulla moottorilla varustetulla matkakodilla, joka pahimmillaan kerää taakseen kilometrien jonot muita tiellä kulkijoita. Aikansa savuttavan tientukon perässä hidasteltuaan monella käämit palavat lopullisesti ja niinpä syntyy vaarallisia ohitustilanteita, joista monesti selvitään ilman onnettomuuksia vain hyvällä tuurilla ja suurella sattumalla.

Yhä useampi karavaanari on kuitenkin tänä päivänä liikkeellä kalustolla, jolla pystyy ja saa liikkua laillisesti myös sellaisella nopeudella, jolla pysyy helposti muun liikenteen rytmissä ja vauhdissa. Useimmat uudet matkailuautot rekisteröidään jo 100 km/h sallitulle maksimiminopeudelle, mikä ainakin suuressa osassa kotimaan päätieverkkoa tarkoittaa myös suurinta sallittua nopeutta.

Yhä useammin tienpäällä törmääkin ilmiöön, joka on monelle karavaanarille vähän outo ja uusi. Vaikka kulkupelin peräpeilissä kuinka kissan kokoisilla kirjaimilla olisi merkittynä lupaus satasen nopeudesta tiekohtaisen rajoituksen niin salliessa ja vaikka kuinka paahtaisi suurinta sallittua nopeutta ja jopa hieman yli sakottamiskynnystä kutitellen, niin aina löytyy peräpeilissä roikkujia, joiden on pakko päästä ohi matkailuajoneuvosta. Pahimmillaan henkilöautolla liikkuva ylinopeutta halajava kulkija jää kuitenkin ohituksen jälkeen roikkumaan karavaanarin puskurin eteen vauhtiansa hidastaen ja omaan mittarinopeuteensa vankasti, mutta virheellisesti luottaen. Eli liikennevirran nopeus saattaa ohituksen seurauksena jopa hidastua.

Nähtävästi karavaanarien menneiden vuosien perintö teiden tukkona olemisena aiheuttaa yhä kanssa-autoilijoille pakottavan tarpeen päästä matkailuajoneuvosta ohi tämän nopeudesta riippumatta ja hinnalla millä hyvänsä. Vai onko ilmiössä kyse karmeasta kostosta vuosikausien traumaattisista kokemuksista karavaanarien perässä körötellessä?

Onneksi ja myös onnettomuudeksi meitä tielläkulkijoita on moneksi. Aina sekaan mahtuu valitettavasti myös niitä, jotka vähät välittävät muiden tiellä liikkujien turvallisuudesta ja ovat liikkeellä ainoastaan itsekkäällä asenteella. Onneksi suurin osa tiellä liikkujista on kuitenkin tavallista peruskohteliasta väkeä, jotka yleensä osaavat liikkua muut huomioonottaen ja lain puitteissa pysyen.

Totuus lienee kuitenkin, että kukaan ei aina jaksa olla kaikkien kaveri. Ei karavaanari eikä henkilöautoilija. Oma liikennenkäyttäytymisemme heijastuu aina takaisin itseemme kohdistuvana käytöksenä. Toisinaan onkin hyvä katsoa peiliin. Eikä pelkästään taustapeiliin vaan myös siihen heijastuvaan omakuvaan siinä mielessä, että pohtii omaa liikennekäyttäytymistään suhteessa muihin. Kun antaa tilaa ja joustaa tarvittaessa, voi sitä joustoa ja tilaa myös saada vastapalveluksena seuraavalla kerralla omalle kohdalleen.

Turvallista ajokilometrejä sekä tientukoille että pakko-ohittelijoille. Pyritään edes olemaan kaikkien kavereita!

Snorkkelit vai aurinkorasvaa?

Oulu, Suomi. Lämpötila 16 astetta. Puolipilvistä. Lomafiilis 8%.

Heinäkuun alku lähestyy vääjäämättä ja koska jonkinmoinen reittisuunnitelmakin olisi matkaan startatessa mukava olla, ovat viime päivät kuluneet nettiä selaillessa ja matkareittiä suunnitellessa. Pienellä jännityksellä olemme taas seuranneet itäisestä keski-Euroopasta kantautuneita uutisia alkukesän kovista sateista, jotka ovat aiheuttaneet tulvia ainakin Puolassa, Unkarissa ja Slovakiassa.

Itäisen Euroopan kesäiset rankkasateet ja tulvat vaikuttavat olevan nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Edellisenä kesänä olimme suuntaamassa heti juhannuksen jälkeen myös samoihin maisemiin, mutta Puolaan päästyämme päätimme tehdä täyskäännöksen, koska sääennusteet lupasivat suunnittelemallemme reitille ainakin reiluksi viikoksi raivoisaa vedentuloa ja tulvia. Onneksi teimme tuon päätöksen, sillä Liettuassa, Latviassa ja Virossa loma kuluikin sitten 28-34 asteen helteistä nauttien ja rennosti lomaillen, kun taas televisiosta saattoi seurata, kun Tsekeissä ja naapurimaissa sateet ja tulvat huuhtoivat teitä ja taloja paikoiltaan. Koittakaapa tehdä sama suunnitelmanmuutos kesken lentokoneella ja hotellimajoituksessa toteutettavan loman! Kone ei taida ihan vauhdista kääntyä ja varatuista hotelliöistäkin joutunee jotain pulittamaan? Ja sitten ne jotkut vielä pottuilevat karavaanareille, että kehtaavat vessaa raahata joka puolelle mukanaan :)

Sen verran tulvan aiheuttama täyskäännös jäi kuitenkin vaivaamaan, että päätimme tänä vuonna jatkaa eteenpäin hieman jääräpäisemmällä asenteella ja nyt lähtevät matkaan aurinkorasvan lisäksi myös snorkkelit. Eikä pelkästään sen takia, että kovimmissa tulvapaikoissa selviäisi helpommin hengittämisen puolesta, mutta myös siksi, että jos matka ulottuu tavoitteeseemme Kroatiaan, niin Adrian meren vedet ovat kuulemma kohtuullisen kirkkaita ja siten sopivia snorkkelien kanssa vedessä puljaamiseen.

Postimies on saanut kantaa kotiin viime päivinä monenlaista pakettia. Jotta Bütte saataisiin mukavaan reissukuntoon, olemme tilanneet siihen mm. puuttuvan sääskiverkon. Kahden ison koiran kanssa reissatessa ja autossa asustellessa pitää sääskiverkon rakenteen olla hieman pidemmälle mietitty, sillä kokemuksesta nykyisin kovasti yleistynyt oven eteen sivusta vedettävä haitariverkko ei ole paras mahdollinen ratkaisu, koska tuollaisen liki 40 kiloisen koiran liikkeelle lähtiessä ei karmeihin kiinnitetystä haitariverkosta jää jäljelle kuin muoviset reunat. Niinpä päädyimme pienen nettitutkimuksen jälkeen tilaamaan Fiamman kahdesta vapaasti roikkuvasta verkkolamellista tehdyn sääskiverkon, joka toivottavasti pitää sääsket ulkona, mutta myös pysyy ehjänä, jos koirat päättävät jostain syystä mennä ovesta ulos ilman ihmisten apua.

Matkantekoa helpottamaan olemme hankkineet myös tuoreen 2010 Europa Camping + Caravaning -kirjan, joka melkoisena tiiliskivenä sisältää tuoreet ja kattavat tiedot 33 eurooppalaisen maan leirintäalueista. Yli 5500 lertsun valikoimasta luulisi löytyvän jo jokunen mieluinen yöpymispaikka ja parasta tuossa oppaassa onkin se, että se sisältää myös tarkat koordinaatit noille kämppäreille, joten kännykän vasta päivitettyyn navigaattoriin on helppo syöttää seuraavan mahdollisen lepopaikan sijainti.

Tällä hetkellä alustava reittisuunnitelma on seuraavan suuntainen: nopea läpiajo Baltian maista, Puolassa itärajaa alaspäin Lubliniin saakka, josta kohti lounasta ja Krakovan seutua. Siellä tutustuminen ainakin Auschwitz-Birkenauhin ja siitä alaspäin joko Tsekin/Itävallan kautta tai Karpaattien vuoriston läpi Slovakian kautta kohti Unkaria. Jospa tänä kesänä päästäisiin nautiskelemaan Tatravuorilta muutakin kuin pelkkää olutta?

Alle viikossa tarkoituksena olisi siis olla Välimerellä Adrian meren aalloissa polskimassa. Mutta aika näyttää mistä itsensä heinäkuun puolessa välissä löytää? Ja siinäpä onkin juuri yksi karavaanaritouhun parhaista puolista. Kun mukana on aina vessa, jääkaappi, keittiö, peti ja liikkumaväline, niin kulkija ei ole juurikaan riippuvainen muiden aikatauluista ja palveluista. Löpöä vaan tankkiin ja nokka sinne minne tie kulkee ja mieli halajaa!

Tarinan alku ja juuri

Oulu, Suomi. Lämpötila 16 astetta. Puolipilvistä. Lomafiilis 5%.

Tervetuloa uuteen matkapäiväkirjaamme! Vaikka olemme jo usean vuoden ajan pitäneet blogia kaukomatkoiltamme, ei asuntoautoreissuilta ole tullut jostakin syystä kirjoiteltua sen kummempaa päiväkirjaa varsinaisesta bloggaamisesta puhumattakaan. Niinpä päätimme kokeilla kesällä 2010 miten bloggaaminen tienpäältä onnistuu ja tätä matkapäiväkirjaa jatkossa seuraamalla voikin päästä mukaan Bütte-Rübenwagenin kyytiin kohti kesäistä Eurooppaa. Matkamme starttaa Oulusta kohti etelää heinäkuun alussa, joten tätä kirjoittaessa on onneksi vielä hyvin aikaa valmistella matkaa.

Olemme Janen kanssa kohtuullisen tuoreita karavaanareita. Matkailuautokärpänen pääsi kuitenkin puraisemaan pahemman kerran joskus 1990-luvun lopulla, jolloin innostuimme lainailemaan sukulaisten autoa ensin Suomea kierrellen ja hommaan tykästyen. Kotimaa oli kuitenkin muutamassa vuodessa riittävästi koluttu, joten kiinnostus alkoi kasvamaan ulkomaita kohti. Laina-autolla ei ulkomaille kuitenkaan huvittanut lähteä, joten eteen tuli oman auton hankinta.

Muutaman kuukauden etsinnän jälkeen kävimme syksyllä 2005 hakemassa Saksasta Dethleffsin alkovimallisen asuntoauton, jolla sitten kurvailimme muutaman kesän. Baltiaa katselimme ja kiertelimme useampaan kertaan ja Itämeren ympärikin se kuljetti meidät luotettavasti. Myös Amsterdamissa kävimme ja paljon auto sai kuluttaa myös kotimaista asfalttia.

Tuolloin tuoreena karavaanarina takatallilla varustettu alkoviauto tuntui vielä parhaalta ratkaisulta, mutta muutaman reissun kokemuksella varustettuina päätimme viime kesän Baltian reissun jälkeen, että yläpankolla kiipeily alkaa riittää. Samoin kaipasimme toista ovea takatalliin ja muutamia muita pikku asioita, joita ei alunperin ollut osannut ottaa huomioon autoa hankkiessa. Niinpä laitoimme ensimmäisen oman asuntoautomme myyntiin ja aloimme etsiä uutta reissumobiilia tuleville matkoille.

Vaikka liikumme yleensä matkoillamme kahdestaan koiriemme kanssa, niin halusimme kuitenkin, että myös tulevassa autossa olisi tarvittaessa pedit myös vähintään neljälle aikuiselle ja vieläpä siten, että ruokailuryhmäkin olisi petien ollessa käytössä myös jotenkin käytettävissä. Niinpä useimmat puoli-integroidut eivät oikeastaan tulleet kyseeseen, joten nopeasti katse oli suunnattava täysintegroituihin matkailuautoihin.

Elokuussa 2009 parin kuukauden etsinnän jälkeen löysimme Münchenin läheltä reilun vuoden ikäisen Bürstner Avianon, joka tuntui olevan lähinnä sitä, mitä autolta haimme ja mihin rahammekin kohtuudella riittäisivät. Tuolla Alppien juurella myytävissä autoissa oli sekin etu, että useimmissa oli varusteena myös talvipaketti eli tehokas lämmitin sähköpatruunalla, lattialämmitys, eristetyt ja lämmitetyt vesisäiliöt, ja mikä parasta löytämässämme autossa oli jopa talvirenkaat, mitkä taitavat olla Saksassakin harvinaisuus?

Niinpä lensimme syyskuussa autonhakuun ja ajelimme tyytyväisinä takaisin Suomeen "uudella" autollamme. Reissuillamme olemme huomanneet, että jotkut karavaanarit ovat antaneet autoillensa nimiä, joten kotiin Saksan läpi huristellessamme pähkäilimme, että Bürstnerillemme sopisi hyvin nimeksi "Bütte". Bütte on sopivan saksalainen nimi ja se kuulostaa vieläpä hyvältä koiriemme nimien kanssa: Lola, Bitte ja Bütte.

Joten Bütte se nyt sitten on. Ja kaikkien kaveri :)

Pysykää siis kanavalla, matkan startti lähestyy ja tarkoitus on päivitellä blogia aina kun jotain asiaan liittyvää ilmenee. Nyt onkin mukava alkaa suunnittelemaan reittiä ja nähtävyyksiä sen varrella. Bütteä pitää alkaa varustelemaan matkakuntoon ja vielä pitää reilu viikko tehdä töitäkin.