Kevät ja alkukesä on tuonut jälleen jokavuotisen muutoksen valtateiden liikennevirtaan. Muun liikenteen sekaan ovat taas ilmestyneet kaikenkarvaiset karavaanarit.
Karavaanari on liikenteessä aina tunteita herättävä kulkija. Osalle tielläliikkujista asuntoautollaan tai -vaunuyhdistelmällään liikkuva vapaiden teiden kulkija on kuin punainen vaate, joka vauhdista ja menotyylistä riippumatta aiheuttaa verenpaineen nousua ja monesti jopa raivon tunteita.
Kanssa-autoilijoiden kohonneen ärsytyksen voi tietysti helposti ymmärtää, jos liikenteeseen on lähdetty teitä pitkin matelevalla alimitoitetulla moottorilla varustetulla matkakodilla, joka pahimmillaan kerää taakseen kilometrien jonot muita tiellä kulkijoita. Aikansa savuttavan tientukon perässä hidasteltuaan monella käämit palavat lopullisesti ja niinpä syntyy vaarallisia ohitustilanteita, joista monesti selvitään ilman onnettomuuksia vain hyvällä tuurilla ja suurella sattumalla.
Yhä useampi karavaanari on kuitenkin tänä päivänä liikkeellä kalustolla, jolla pystyy ja saa liikkua laillisesti myös sellaisella nopeudella, jolla pysyy helposti muun liikenteen rytmissä ja vauhdissa. Useimmat uudet matkailuautot rekisteröidään jo 100 km/h sallitulle maksimiminopeudelle, mikä ainakin suuressa osassa kotimaan päätieverkkoa tarkoittaa myös suurinta sallittua nopeutta.
Yhä useammin tienpäällä törmääkin ilmiöön, joka on monelle karavaanarille vähän outo ja uusi. Vaikka kulkupelin peräpeilissä kuinka kissan kokoisilla kirjaimilla olisi merkittynä lupaus satasen nopeudesta tiekohtaisen rajoituksen niin salliessa ja vaikka kuinka paahtaisi suurinta sallittua nopeutta ja jopa hieman yli sakottamiskynnystä kutitellen, niin aina löytyy peräpeilissä roikkujia, joiden on pakko päästä ohi matkailuajoneuvosta. Pahimmillaan henkilöautolla liikkuva ylinopeutta halajava kulkija jää kuitenkin ohituksen jälkeen roikkumaan karavaanarin puskurin eteen vauhtiansa hidastaen ja omaan mittarinopeuteensa vankasti, mutta virheellisesti luottaen. Eli liikennevirran nopeus saattaa ohituksen seurauksena jopa hidastua.
Nähtävästi karavaanarien menneiden vuosien perintö teiden tukkona olemisena aiheuttaa yhä kanssa-autoilijoille pakottavan tarpeen päästä matkailuajoneuvosta ohi tämän nopeudesta riippumatta ja hinnalla millä hyvänsä. Vai onko ilmiössä kyse karmeasta kostosta vuosikausien traumaattisista kokemuksista karavaanarien perässä körötellessä?
Onneksi ja myös onnettomuudeksi meitä tielläkulkijoita on moneksi. Aina sekaan mahtuu valitettavasti myös niitä, jotka vähät välittävät muiden tiellä liikkujien turvallisuudesta ja ovat liikkeellä ainoastaan itsekkäällä asenteella. Onneksi suurin osa tiellä liikkujista on kuitenkin tavallista peruskohteliasta väkeä, jotka yleensä osaavat liikkua muut huomioonottaen ja lain puitteissa pysyen.
Totuus lienee kuitenkin, että kukaan ei aina jaksa olla kaikkien kaveri. Ei karavaanari eikä henkilöautoilija. Oma liikennenkäyttäytymisemme heijastuu aina takaisin itseemme kohdistuvana käytöksenä. Toisinaan onkin hyvä katsoa peiliin. Eikä pelkästään taustapeiliin vaan myös siihen heijastuvaan omakuvaan siinä mielessä, että pohtii omaa liikennekäyttäytymistään suhteessa muihin. Kun antaa tilaa ja joustaa tarvittaessa, voi sitä joustoa ja tilaa myös saada vastapalveluksena seuraavalla kerralla omalle kohdalleen.
Turvallista ajokilometrejä sekä tientukoille että pakko-ohittelijoille. Pyritään edes olemaan kaikkien kavereita!
Karavaanari on liikenteessä aina tunteita herättävä kulkija. Osalle tielläliikkujista asuntoautollaan tai -vaunuyhdistelmällään liikkuva vapaiden teiden kulkija on kuin punainen vaate, joka vauhdista ja menotyylistä riippumatta aiheuttaa verenpaineen nousua ja monesti jopa raivon tunteita.
Yhä useampi karavaanari on kuitenkin tänä päivänä liikkeellä kalustolla, jolla pystyy ja saa liikkua laillisesti myös sellaisella nopeudella, jolla pysyy helposti muun liikenteen rytmissä ja vauhdissa. Useimmat uudet matkailuautot rekisteröidään jo 100 km/h sallitulle maksimiminopeudelle, mikä ainakin suuressa osassa kotimaan päätieverkkoa tarkoittaa myös suurinta sallittua nopeutta.
Onneksi ja myös onnettomuudeksi meitä tielläkulkijoita on moneksi. Aina sekaan mahtuu valitettavasti myös niitä, jotka vähät välittävät muiden tiellä liikkujien turvallisuudesta ja ovat liikkeellä ainoastaan itsekkäällä asenteella. Onneksi suurin osa tiellä liikkujista on kuitenkin tavallista peruskohteliasta väkeä, jotka yleensä osaavat liikkua muut huomioonottaen ja lain puitteissa pysyen.
Totuus lienee kuitenkin, että kukaan ei aina jaksa olla kaikkien kaveri. Ei karavaanari eikä henkilöautoilija. Oma liikennenkäyttäytymisemme heijastuu aina takaisin itseemme kohdistuvana käytöksenä. Toisinaan onkin hyvä katsoa peiliin. Eikä pelkästään taustapeiliin vaan myös siihen heijastuvaan omakuvaan siinä mielessä, että pohtii omaa liikennekäyttäytymistään suhteessa muihin. Kun antaa tilaa ja joustaa tarvittaessa, voi sitä joustoa ja tilaa myös saada vastapalveluksena seuraavalla kerralla omalle kohdalleen.
Turvallista ajokilometrejä sekä tientukoille että pakko-ohittelijoille. Pyritään edes olemaan kaikkien kavereita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti