Kiva köllötellä kotisoffalla

Oulu, Suomi. Tavallinen kotimainen kesäkeli. Lämpötila 19 astetta. Lomafiilis 100%

Tässäpä vihdoinkin jatkoa tämänkesäisen Italian reissun matkapäiväkirjan viimeisistä reissukilometreistä. Takana on nimittäin erittäin rauhallinen juhannuksenvietto ja useampi palauttava lepopäivä kotona, joten nyt jaksaa taas kirjoitella mietteitä matkan loppukäänteistä. Melkoinen määrä ajokilometrejä, tarkalleen sanottuna 5518 km,  on kolmessa viikossa kertynyt plakkariin ja sellainen määrä kokemuksia sekä paikkoja nähtynä ja koettuna, että kotiin päästyämme piti näköjään lepäillä useampi päivä ennenkuin reissussa rähjääntyneen olemuksen kanssa jaksoi keskittyä loppumietelmien puristamiseen. Liekö kyseessä ollut kulttuuri- tai kilometriväsymystä vaiko ihan pelkkää unen vähyyttä, mutta nyt parin todella hyvin nukutun yön jälkeen olo on taas aivan eri tavalla virkku ja miltei voisi jo kohta alkaa suunnitella reissua johonkin uuteen suuntaan :)

Lauttamatka juhannuksen alla Saksasta kotimaahan sujui jo edellisiltä reissuilta totuttuun tapaan. Lepäillen, laivan aurinkokannella muiden matkalaisten kanssa jutustellen, sekä saunoen ja syöden. Toisinaan laivoilla tapaa mielenkiintoisia tyyppejä ja niinpä tälläkin kertaa Heikki onnistui törmäämään laivaa satamassa odotellessamme kavereihin, jotka olivat menossa juhannuksen viettoon kotimaahan silmiinpistävän näyttävällä ajopelillä. Kyseessä oli kirkkaan oranssi Dodge Challenger, joka tietysti pisti jenkkiautoja ikänsä harrastaneen Heikin silmään muuten niin harmaasta automassasta. Pienten keskusteluiden jälkeen selvisikin, että kyseessä on Kimi Räikkösen entinen auto, jonka Sveitsissä asusteleva suomalaismies oli itselleen jossakin vaiheessa hankkinut. Lautalle sisään päästyämme selvisikin miesten kanssa keskustellessamme, että kyseinen auto on varsin tuore 2000-luvun vehje ja että miehet olivat hurjastelleet tulemaan läpi Saksan liki 300 kilometrin tuntinopeuksia, joten heillä Germanian läpiajo oli sujunut vielä huomattavan paljon meitä rivakammin.

Keskiviikkona vietimme laivalla Heikin myöhästyneitä syntymäpäiviä, mutta muuten loma alkoi kääntyä loppumetreilleen, joten viimeisiä laivatuliaisia ja pieniä lomatunnelmian muisteluita lukuunottamatta olimme valmiita palaamaan kotimaan kamaralle. Alkavan juhannuksen takia päätimme torstaiaamuna heti Helsinkiin saavuttuamme suunnatta Büten keulan kohti Lahden moottoritietä, sillä juhannuksen menoliikenteestä olisi ennusteiden mukaan tulossa jokavuotiseen tapaan taas todella tukkoista heti puolenpäivän jälkeen. Onneksi laiva on Vuosaaren satamassa jo heti kello kahdeksan aikaan aamulla, joten olimme kiitämässä kovaa vauhtia jo kohti Lahtea ennen kello yhdeksää.

Kuuntelimme pohjoista päin paahtaessamme radiosta kotimaan uutisia ja Jyväskylän korkeutta lähestyessämme saimme jo kuulla, että liikenne Lahden moottoritiellä mateli kävelyvauhtia, joten olimme päässeet pois ruuhkien alta onneksi suorastaan kreivin aikaan. Loppumatkasta läpi Keski-Suomen ja Pohjanmaan ei juurikaan ole suurempia tunnelmia tai tuntemuksia kerrottavaksi. Nuo aiemmilta reissuilta hyvin ankeiksi muistetut Rantsilan kitukasvuiset tienvarsivitikotkaan eivät suurempia ahdistuksia aiheuttaneet, sillä sen verran komeita korvaavia maisemia oli vielä hyvässä muistissa mielen ja sielun sopukoissa. Leilakin tuumasi Rantsilan pusikoiden läpi ajellessamme, että kyllä hän nyt oikeastaan ymmärtää, miksi meillä aina vähän meinaa ahdistaa maisemat juuri loman tuossa kohtaa, mutta toisaalta sekään ei nyt haittaa yhtään, koska hänellä oli omien sanojensa mukaan ollut juuri takanaan elämänsä kolme ihaninta viikkoa. Sehän ei kuulosta ollenkaan pahalta, varsinkin kun kyseessä oli kavereittemme myöhästynyt häämatka?

Lomailu on muuten vähän samanlaista hommaa kuin urheilu. Onnistuneen suorituksen jälkeen olo on väsynyt, mutta onnellinen. Otimme tälle lomalle tavoitteeksi nähdä mahdollisimman paljon Italiaa, mutta kuitenkin ilman, että lomailu menisi pelkästään turhaksi paikasta toiseen laukkaamiseksi. Loman jälkeisestä väsymyksestä päätellen ahnehdimme tosin ehkä hieman liikaa yhdelle reissulle, mutta toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna ei olisi valmis luopumaan yhdestäkään koetusta kaupungista, nähtävyydestä tai kohteesta. Kolmen viikon loma Italiassa tarjosi kuitenkin niin tyrmäävän annoksen historiaa, kulttuuria, käsittämättömän upeita maisemia ja mikä tärkeintä, mahtavia italialaisia ihmisiä.

Tekniikka pelasi niin kuin pitikin ja esimerkiksi ennen reissuamme hankkimamme ilmastointilaite osoittautui vähintäänkin kullanarvoiseksi laitteeksi. Ilmastoinnin avulla oli mahtavaa toipua kuuman retkipäivän jälkeen miellyttävän viileän auton sisätiloissa ja onneksi kaikilla paitsi yhdellä lomamme aikaisella leirintäalueella riitti myös sulakkeiden koko viilennyksen käyttämiseen. Käytännössä siis kuuden ampeerin sulakkeella voi huoletta jäähdyttää autoa kuumina päivinä, jos muita kovasti virtaa kuluttavia laitteita ei ole yhtä aikaa päällä. Myös navigaattoriksi hankkimani tablettitietone hoiti hommansa hienosti ja kuten ennakkoon arvelinkin, oli isolta näytöltä helppoa valita oikeat kaistat jopa ilman ääniopastusta, joten useimmiten ajellessa saattoi pitää muusiikin pauhaamassa täysillä ja katsella navigointiohjeet pelkästään laitteen ison näytön kaistaopasteista.

Nyt on sitten tyhjenneltävä autoa ja huolettava reissussa rähjääntyneet kamppeet ja vermeet kuntoon. Onneksi kesää on vielä kunnolla jäljellä tai oikeastaanhan lämpömittari paljastaa sen karun tosiasian, ettei kesä vielä edes ole saapunut kunnolla Suomeen. Niinpä tälle suvelle on vielä edessä toivottavasti useampikin lyhyempi reissu Büten kyydissä ainakin kotimaan rajojen sisällä. Ja onpä mielessä syntynyt jo jotain alustavia ajatuksia seuraavasta pidemmästä asuntoautoreissustakin, mutta ihan varmoja suunnitelmia ei toki vielä ole olemassa. Mutta ihan niin kuin olisin kuullut Jaanan mainitsevan jossain sivulauseessa Biskajanlahden, Ranskan ja Espanjan rajaseudut ja kenties Baskimaan. Vai liekö moiset olleet omia ääneen lausuttuja ajatuksiani, tiedä häntä? Joka tapauksessa tällä hetkellä pitää olla melko varovainen matkasuunnitelmien liian rohkeassa tekemisessä. Ne kun tuppaavat lopulta useimmiten toteutumaan… :)

Lopuksi kiitoksia jälleen kaikille tutuille ja vähän tuntemattomammillekin, jotka ovat jaksaneet seurata matkapäiväkirjaa reissumme aikana. Lukijoita on jälleen riittänyt tilastoinninkin mukaan ihan mukavasti, joten aivan itsekseen ei ole onneksi tarvinnut juttuja jorista. Vilkkaimpina päivinä lukijoita on ollut lähes 250 kpl, joten ihan mukavasti karavaanarielämästä tai muuten vaan matkailusta tai Italiasta kiinnostuneet ovat löytäneet paikalle sivuillemme. Mutta nyt on aika alkaa nauttimaan lopusta kesälomasta ilman bloggaamista. Tai voihan sitä jotakin juttua siitäkin syntyä, antaas kattoo ny!

Joka tapauksessa tältä osin se on moro!

Karavaanikaupan kautta kohti kotimaata

Dransfeld, Saksa. Kesäkeliä. Lämpötila 24 astetta. Lomafiilis 115%

Maanantaipäivän ohjelmassa oli jälleen matkantekoa Saksan läpi kohti pohjoista. Starttasimme Bad Dürrheimista aamupalan jälkeen noin yhdentoista aikaan ja navigaattorissa oli Frankfurt am Mainin lähistöllä sijaitsevan suuren Reimo-karavaanivarustemerkin tavaratalon osoite. Kiitoksia vaan kaikille karavaanareille hyvistä vinkeistä, joita saimme SFC:n etuteltan keskusteluiden kautta.

Matkaa Frankfurtin seudulle oli ajettavana noin 300 kilometriä, joten navin arvio perille saapumisesta oli joskus kello kolmen jälkeen iltapäivällä. Onneksi Reimon megastore sijaitsee reilusti ennen varsinaista Frankfurtin keskustaa, joten sinne ajelee kohtuullisen helposti ilman suurempia ruuhkia. Muutaman lyhyen staun jälkeen olimmekin perillä hieman ennen kello neljää.

Uskollisesti monella reissulla meitä palvelleet pöydät ja tuolit olivat tulleet tällä reissulla matkailu-uransa loppupisteeseen, joten olimme päättäneet jo alkumatkan puolella, että takaisin tullessa etsimme matkan varrelta sopivat karavaanivarustekaupan, josta ostamme uudet kalusteet jo hieman rempallaan olevien tilalle. Pöytätilaakin on koko ajan tuntunut olevan neljälle hengelle hieman naftisti, joten vanha pöytä joutaisi vaihtoon ja uusi hieman isompi pöytä ostettaisiin tilalle.

Reimon vapaa-ajan tavaratalosta löytyy varsin kattava tarjonta kaikkea mahdollista tarviketta ja lisävarustetta, minkä avulla karavaanari voi tehdä matkustamisestaan ja tien päällä elämisestään vieläkin helpompaa ja mukavampaa. Kahdessa kerroksessa tavaraa riittää ja jos tavaratalosta ei jotain tarpeellista satu löytymään hyllystä, löytyy se varsin suurella todennäkäisyydellä noin 300 metrin päästä myymälästä sijaitsevasta Reimon päävarastosta, josta sen voi noutaa poisajaessaan.

Liikkeeseen päästyämme testailimme tovin aikaa myymälän toisessa kerroksessa avuliaan ja ystävällisen myyjän opastamina erilaisia karavaanituoleja ja lopulta päädyimme hankkimaan uusiksi tuoleiksi Reimon mallistosta Malaga Exclusive L-tuolit. Exclusive L-mallissa on reilusti tilaa, perusmalleja paljon tukevammat ovaalin muotoiset alumiiniprofiilirunkoputket ja monipuolisemmat selkänojan säätömahdollisuudet. Aikomuksenamme onkin jatkossa jättää erilliset aurinkotuolit matkasta kokonaan pois, koska uudet tuolit kääntyvät myös lepoasentoon, joten seuraavilla reissuilla auringossa löhöily onnistuu samoilla tuoleilla, kuin syöminen ja muu istuskelu. Pöydäksi valitsimme 36 senttimetriä entistä pidemmän alumiiniputkirunkoisen Üve-pöydän, jonka kanssa pöytätilaa varmasti riittää paremmin myös neljän hengen tarpeisiin. Pikaisesti laskettuna säästöä kotimaan nettikauppojen hintoihin verrattuna samalle paketille tuli hieman vajaat 100 euroa, joten olimme ainakin hintatasoon ihan tyytyväisiä. Ostimme kalusteiden lisäksi myös muutaman pienemmän tarvikkeen, kuten punavalkoisen varoituslätkän auton perään pyörien taakse sekä hyttysverkon oveen entisen rikkoutuneen tilalle. Itse asiassa noita hyttysverkkoja tuli mukaan vahingossa kaksi kappaletta, joten jos jollakin on tarvetta kaksiosaiselle lamellimaiselle oveen asennettavalle Reimon hyttysverkolle, niin meiltä voi ostaa pois toisen ylimääräisen kohtuuhinnalla.

Karavaanikauppapysähdyksen yhteydessä kävimme myös läheisessä marketissa jo hieman shoppailemassa viiniä ja muuta juomaa kyytiin, joten muutama laatikko edullista ruokajuomaa on nyt Büten kyydissä kulkemassa kohti kotimaata. Varsinaiset shoppailut jätämme kuitenkin tiistaille lähemmäksi satamaa.

Tätä kirjoitellessa olemme jo ajelleet Kasselin mäet läpi pohjoisen suuntaan ja levähtelemme viiden tähden leirintäalueella Dransfeldissä Göttingenin lähellä. Ilta-auringon vielä paistaessa painattelimme muutaman tunnin ajan hyväkuntoista moottoritietä pitkin halki Saksan kohti pohjoista ja stereoiden pauhatessa matka taittui kuin huomaamattaan. Fiilis on mukava ja onnistuneen loman jälkeen on ihan mukavaa ajatella jo vähän kotimaata ja edessä olevaa juhannusta. Lämpötilat, joita sääennusteissa on lupailtu juhannukseksi Oulun seudulle eivät tosin ole kovin miellyttäviä, mutta kolmen viikon shortseissa hikoilun jälkeen sitä kenties taas saattaa vetää jälleen pitkät housut jalkaan.

Sisään leirintäalueelle kirjatuessamme oli muuten hilpeätä huomata, että maailma on tosiaan nykyään aika pieni. Kun vastaanoton virkailija kirjoitti nimeäni tietokoneelle, ilmestyi ruudulle tiedot samalla sukunimellä, mutta eri etunimellä. Vastaanottovirkailija kysyikin ihmetellen, että olisiko kyseessä veljeni. Eipä ollut. Tuttu nimihän ruudulla toki näkyi, mutta kyseessähän oli serkkuni perheen tiedot. Joten terveisiä vaan Markun porukalle. Olette tainneet vierailla Am Hohen Hagenissa joskus aiemmin?

Vaan nyt aletaan valmistautumaan loman viimeiseen päivään Saksan maalla. Olutta, viiniä ja vähän muutakin juomaa kyytiin ja sitten illalla kohti satamaa. Aamuyöstä laiva lähtee kohti kotimaata ja toivottavasti saamme mukaamme kotiinviemisiksi myös hieman tätä hellettä ja auringonpaistetta lämpimästä manner-Euroopasta.

Bütte porskuttaa Alppien yli pohjoiseen

Bad Dürrheim, Saksa. Kelit viilenee. Lämpötila 26 astetta. Lomafiilis 122%

Tätä kirjoitellessa ollaan jo tultu aimo harppaus kohti pohjoista. Eilinen päivä eli sunnuntai oli meillä ajopäivä, joten ratin sompailua ja huimia maisemia riitti Alppeja pohjoiseen päin ylitettäessä. Soricosta olisi navigaattorin mukaan kulkenut Alppien yli pienempi tie suoraan kohti Sveitsiä, joka vaikutti ainakin navigaattorin ruudulta osittain melkoiselta syheröltä, joten valitsimme suosiolla helpommin ajettavan reitin eli ajelimme aluksi takaisin etelään päin Como-järven rantoja seuraillen.

Valitsemamme reiti kulki aluksi Comon kaupungin kautta Sveitsiin Luganoa ja Bellinzonaa sivuten. Italian puolella tie halkoi yhä korkeammiksi nousevien vuorten juurella laaksossa kohti San Bernadinon solaa, josta edellisenä vuonna olimme Jaanan kanssa tulleet jo kertaalleen läpi Alpeista Maggiore-järvelle. Maisemat tuolla laaksoissa ovat kyllä tosi komeita ja välillä tie mutkittelee esimerkiksi pylväiden varassa kulkien vanhojen linnojen vartioimien rotkojen reunamilla.

Oli kyllä taas nautittavaa ajella San Bernadinon solan läpi ja pysähdellä välillä ihailemaan alaspäin aukevaa näkymää. Nousua meren pinnan tasolta San Bernmadinon läpi ajettaessa tulee yli kaksi kilometriä, joten tuolta ylhäältä solan korkeimmilta kohdilta näkymä alaspäin on kuin suorastaan lentokoneesta. San Bernadinon sola ei ole pelkästään Alppien aluella Saksan- ja Italian kielialueiden raja, vaan se myös erottaa Po- ja Reinin jokilaaksot toisistaan. Pysähdyimme syömään hampurilaiset solan näköalapaikalla ja samalla otin muutamia kuvia tuolta yli kahden kilometrin korkeudesta. Ilmeisesti näin kesäkuussa kaikki Alppien rinteiden lumet eivät ole vielä ehtineet sulaa tuolta korkeudelta, koska joissain kohdissa lunta oli käytännössä aivan samalla tasolla, missä tiekin kulki. Edellisvuonna heinäkuussa samaa reittiä ajellessamme lunta ei vastaavissa kohdissa kyllä näkynyt.

Ajo solan läpi sujui todella helposti ja ilmeisesti sunnuntain takia ei rekkojakaan ollut käytännössä yhtään liikenteessä. Niinpä tiellä ei tarvinnut jarrutella kuin omien ajotaitojen ja tiukimpien mutkien mukaan, joten matkanteko eteni leppoisasti. Yhden pienen seikkailun tosin jouduimme tekemään moottoritien alapuolella kulkevalla kapemammalla mutkaisella tiellä, koska joku moottoritien tunneleista oli suljettuna, joten liikenne ohjattiin pienemmälle ja kapeammalle tielle, mutta edelle menevän bussin perässä ajellessa sekin kiertotie onnistuttiin ajelemaan lopulta ilman kommelluksia läpi. Tiukimmissa paikossa tosin bussi joutui käytännössä pysähtymään, koska mahtuminen oli millimetreistä kiinni ja kerran jopa peruuttamaankin, mutta Bütte pienempänä meni noistakin kohdista ihan rattia sompaamalla.

Solan läpi ajettuamme tie alkoi nopeasti laskeutumaan alaspäin ja navigaattoriin asetettu Liechtensteinin minivaltio tuli nopeasti vastaan. Joka reissulla olisi mukava päästä käymään uusissa ja ennen kokemattomissa valtioissa, joten emme voineet vastustaa kiusausta, vaan koukkasimme pienen mutkan jäätelöille Vaduzin kaupunkiin, joten nyt tuli sitten jo toinen uusi valtio plakkariin tällä reissulla toisen kääpiövaltion Vatikaanin lisäksi.

Vaduzissa pehmikset nautittuamme ja muutaman valokuvan otettuamme laitoimme navigaattoriin Saksassa Bad Dürrheimissa sijaitsevan leirintäalueen koordinaatit, jonne oli enää vajaat 200 kilometriä matkaa. Reitti Saksan puolelle kulki Bodenseen eteläpuolta ja raja oli tarkoitus ylittää Konstanzin kaupungin kohdalla. Navigaattorin ilmoittama aikataulu ei ihan pitänyt kutiansa, sillä juutuimme heti Saksan puolelle saavuttuamme vajaaksi tunniksi melkoiseen stauhun, joka johtui lukuisista tietöistä, joita tehtiin heti Konstanzin pohjoispuolella.

Saavuimme lopulta Schwarzwaldin metsien ja ympäröivien peltoaukeamien keskellä sijaitsevalle leirintäalueelle hieman ennen auringon laskeutumista. Kirjauduimme alueelle sisään ja unta ei taas tarvinnut kummemmin houkutella. Pienet iltapalat toki nautiskelimme hieman italialaista Panini-reseptiä myötäillen, joten ihan tyhjin mahoin ei tarvinnut onneksi kuitenkaan nukkumaan ryhtyä.

Matka kotia kohti on alkanut ja huomenna reissu jatkuu eteenpäin kohti pohjoista. Ostoksia pitää tietysti tehdä ja samalla hilautua kohti Travemündea, missä laiva odottaa puolen viikon maissa meitä kyytiinsä kohti kotimaata.

Tulikärpäsiä ja tukkalintuja

Sorico, Lago di Como, Italia. Jäähdyttelyä kuumuudessa. Lämpötila 28 astetta. 
Lomafiilis 135%

Italian loma vetelee nyt loppumetrejään. Olemme völjäilleet ottaen tosi rennosti ja lepäilleet auringosta sekä luonnosta nautiskellen täällä Soricon kylässä nyt perjantain ja lauantain eli lähes koko viikonlopun. Nyt sunnuntaina on jälleen aika lähteä ajelemaan kohti pohjoista Sveitsin, Itävallan ja kenties Liechtensteinin läpi. Mutta ennen sitä tässä vielä juttua kuluneesta viikonlopusta.

Perjantain ja lauantain ohjelma oli ehkä siinä mielessä hieman tylsä, ettei siitä kovin dramaattisia tarinoita pysty kertomaan. Mutta toisaalta se kaikki, mitä Soricossa touhuilimme viikonlopun aikana oli juuri sitä, minkä monet mieltävät parhaaksi tavaksi lomailla. Aamuisin nukuimme pitkään, jos siltä tuntui. Herättyämme kävimme aamuuinnilla tai -kävelyllä samalla seudun käsittämättömän upeista maisemista nauttien. Täällä tämän reissun viimeisiä Italian päiviä viettäessä on tuntunut siltä, että jotenkin pitäisi nyt saada imettyä kaikki se silmien edessa tarjolla oleva kauneus sisälle itseensä, jotta taas jaksaa Rantsilan kitukasvuista vitikkoa halkoessaan ja kotiin päin paahtaessa uskoa siihen, että elämä jatkuu vielä kotimaan kesässäkin siedettävänä, ja että kotonakin odottaa muutakin kuin ajamaton pihanurmikko ja iso pino laskuja.


Soricon kylä on luontovalokuvausta harrastavalle oivallinen paikka. Ohessa on muutamia valokuvia, joita kuvasin muutaman sadan metrin löheisyydestä aivan leirintäalueen vierestä. Vesilintuja ja hyönteisiä riittää täällä kuvattavaksi, joten ainakin itselläni nämä pari päivää kuluivat rennosti kameran kanssa joen rantojen kaislikoita kolutessa ja lentäviä otuksia linssin läpi tähtäillessä.

Heikki innostui loman loppumetreillä pumppaamaan ilmat kotimaasta mukaan ottamaamme kumiveneeseen, joten pääsimme lauantaina katselemaan Como-järvellee aukeavaa jokisuistoa myös mukavasti veden päältä omasta veneestä. Olipa aina mahtava soudella lumihuippuisten vuorten ympäröivän joen vartta ja antaa auringon lämmittää kehoa. Suiston ehdoton yksivaltias näyttää olevan yksinäinen joutsen, joka liikkuu päivittäin jokea pitkin ohi leirintäalueen. Välillä joutsen käy pelottelemassa rannalla olevia ihmisiä ja komentaa heitä oikeaan ruotuun sihisten kuin kissa.

Jokisuistossa näkyy asustavan monenlaisia vesilintuja. Oli mukava seurata nokikanapariskunnan uurastusta, kun ne ruokkivat monipäistä pesuettaan kerta toisensa jälkeen pohjasta vesiruohoa syötäväksi sukeltaen. Nokikanan surkean näköiset pikku poikaset kilpailivat äänekkäästi rantakaislikossa vanhempiensa tarjoamista ruoka-annoksista. Toinen, hieman näyttävämpi lintu, jolla on komea töyhtö otsallaan, sukelteli myös hieman kauempana rannasta. Jos joku osaa nimetä tämän "tukkalinnun" lajin, niin kertokaa se meillekin, sillä valitettavasti oman lintutuntemus ei siihen riitä? Ohessa kuva keikarista.

Aamu-, päivä- ja iltauintien lisäksi tietysti söimme hyvin. Lauantaina meillä Jaanan kanssa sattui olemaan kymmenenvuotishääpäivä, joten päätimme jo perjantaina varata pöydän lauantai-illaksi Soricon kylän tasokkaimmasta ravintolasta eli Ristorante Biffistä. Niinpä sitten pyöräilimme illan jo hämärtyessä tunnelmalliseen pikkukylään ja aloitimme ruokailun pitkän kaavan mukaan. Antipastin, pääruoan ja lisukkeiden sekä jälkiruoan sekä hyvien ruokajuomien avulla saimme Italian loman päätettyä varsin mukavissa merkeissä.

Edessämme aukeavan Piazzan toisella puolella näkyi kylän vanha kirkko kellotorneineen ja muutenkin maisema oli oikein kohdillaan juhla-ateriaa ajatellen. Kolmituntisen rauhallisen ruokailun jälkeen lähdimme polkemaan kylästä takaisin leirintäalueelle, mutta pimeässä yössä emme enää uskaltaneet jatkaa pyöräilyä. Katuvalot nimittäin puuttuivat kokonaan rantaa pitkin kulkevalta polulta, joten oli pakko siirtyä taluttamaan polkupyöriä. Vaan tulipahan taas koettua jotakin uutta ja ennennäkemätöntä, sillä taskulampun sammutettumme edessämme ja ympärillämme aukesi erikoinen näky. Rantapolku kulki nimittäin satojen tulikärpästen meren läpi ja nuo oudot lentävät ledipisteet valaisivat kulkuamme kohti leirintäaluetta. Eipä ole tullut moiseen näkyyn muualla maailmassa törmättyä, vaikka monenlaista kummallista onkin jo nähty.

Nyt sitten heräillään jo sunnuntaiaamuun ja aletaan pakkailla leiriä kasaan. Edessä on ajopäivä ja illalla on tarkoitus olla jo jossain Saksan puolella. Joten jatketaan matkapäiväkirjaa sieltä. Italialle sanomme nyt: Arrivederci dall'Italia, ci mancherai.

Comolla taivas on lähellä

Sorico, Lago di Como, Italia. Mukavan kuumat päivät, ihanan viileät yöt. Lämpötila 28 astetta. Lomafiilis 132%

Keskiviikon keikkareissu Vigevanoon oli verottanut retkueemme voimia sen verran, että päätimme nukkua torstaiaamuna mahdollisimman pitkään, ennenkuin kirjautuisimme ulos Citta di Milanon kämppikseltä. Kansainväliseen tyyliin kuuluu, että yleensä lertsulta on lähdettävä ennen puolta päivää, jos ei tahdo maksaa seuraavasta alkavasta vuorokaudesta. Niinpä jouduimme hilaamaan ahterimme ylös sängystä jo hieman ennen kello yhtätoista, jotta ehtisimme lyödä kimpsut ja kampsut kasaan ja kirjatumaan ulos leirinnästä ajoissa.

Aamiaisen tai tässä tapauksessa jonkinmoisen brunssin sekä suihkussa käynnin jälkeen ajelimme Büten läheisen Coop-marketin eteen, missä kävimme täydentämässä huvenneita varastoja. Työntelimme kukkuraisen ostoskorin auton luo ja pakkasimme kaapit jälleen täyteen ruokaa ja juomaa.

Navigaattoriin asetimme etukäteen netistä bongaamamme Como-järven pohjoisosassa sijaitsevan Camping La Rivan koordinaatit.  Navi kertoi meille, ettei päivän ajomatkasta onneksi tulisi erityisen pitkää, sillä matkaa Milanosta Soricon kylään Italian Alppien juurelle oli vain noin 100 kilometriä, joten reilun tunnin ajon jälkeen pääsisimme jälleen leiriytymään ja lepäilemään lisää rokkikonsertin jälkimainingeista toipuen.

Milano jäi autostradaa pitkin paahtaessa nopeasti taaksemme ja hyvin pian horisontissa alkoivat näkymään korkeiden vuorten silhuetit. Matkalla Milanosta Comolle joutuu ajamaan kymmenien eri tunnelien läpi, joten maan alla ajoa tulee väkisinkin kymmeniä kilometrejä, koska pisimmät tunnelit ovat yksistään jo useamman kilometrin mittaisia.

Saavuimme perille La Rivan leirintäalueelle hyvissä ajoin iltapäivällä ja maisemat olivat taas kyllä kohdillaan. Tasokkaan oloinen leirintäalue sijaitsee aivan Como-järven pohjoispäässä pienen Sorico-nimisen kylän vieressä Alpeilta Como-järveen laskevan joen varressa. Kun katseen kohottaa mihin tahansa suuntaan, näkyy ympärillä huiman korkeita lumihuippuisia vuoria ja järveen virtaavan joen toisella puolella aukeaa luonnonsuojelualue, joten vesilintuja ja vehreyttä riittää silti ihan kotitarpeiksi. Tällaisessa maisemassa sielu lepää ja samalla kehokin saa pienen lepotauon kaikkien reissun rähvellysten jälkeen.

Ainakin seuraavat kolme yötä aiomme viettää täällä Soricossa Alppien juurella lepäillen, lähistön pikku kyliin tutustuen, auringosta nauttien ja uiskennellen. Saas nähdä mitä muuta tässä vielä keksitään, mutta tässä vaiheessa Italian loma alkaa kääntyä jo loppusuoralle. Alkavan viikonlopun jälkeen on joka tapauksessa suunnattava Büten keula jälleen kohti pohjoista ja ajeltava Sveitsin ja kenties Liechtensteinin kautta Saksaan ja jo ensi viikon puolivälissä laivaan kohti kotimaata. Juhannus on tulossa ja toivottavasti viimeistään silloin kesä saapuu mukanamme myös kotisuomeen. Kauhulla olemme katselleet lomamme aikana kotimaan sääennusteita ja ilmeisen kylmää on kesäkuun alku ollut kotimaassa. Mutta onneksi voi vielä laulella Mamban sävelin: Vielä on kesää jäljellä! :)

Kuvasin täältä La Rivasta pari panoraamaa, jotta matkablogin lukijatkin pääsevät katselemaan tämän varsin tasokkaan ja uuden leirintäalueen näkymiä. Eipä ole kyllä mitään valittamista ainakaan paikassa. Soricossa on varmaan hyvä viettää loppuosuus Italian lomasta. Täällä kun on taivas melko lähellä ihmistä.

Huomenna lisää Como-järveltä. Tässä kuitenkin nuo panoraamat:

La Riva Camping

La Rivan uima-allasalue

Hello Italy, we love you!

Vigevano/Milano, Italia. Kuumaa ja kosteaa. Lämpötila 28 astetta. Lomafiilis 155%

Noihin ylläoleviin tämänpäiväisen blogipäivityksen otsikon sanoihin on helppo yhtyä. Keskiviikkoiltana saimme kuulla ne Lynyrd Skynyrdin vokalistin Johnny Van Zantin suusta Vigevanon upean keskiaikaisen linnoituksen Castello Forzescon sisäpihalla. Johnny on varmaan joutunut toistamaan noita sanoja lukemattomia kertoja ympäri maailmaa aina eri valtion lauseeseen vaihtaen. Eilen oli vuorossa Italia ja onneksi Büten matkaretkue sai olla mukana yleisössä kokemassa tuon uskomattoman upean keikan tunnelman. Ja siinä sivussa myös melkoisia seikkailuja milanolaisessa yössä. Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaan palataan ensin aamuun ja tapahtumiin ennen keikkaa.

Keskiviikkoaamuna heräilimme vasta noin kello kymmenen aikaan ja aloimme pikku hiljaa valmistautumaan Lynnäreitten keikalle lähtöön. Jaana valmisteli meille tuhdin aterian kotimaiseen tyyliin perunoista sieni-jauhelihakastikkeen kera, jotta reissuun ei tarvitsisi lähteä tyhjin vatsoin. Ruoan valmistuessa kävimme Heikin kanssa kysymässä leirintäalueen respasta neuvoa siihen, miten onnistuisimme kaikista kätevimmin siirtämään itsemme Milanosta Vigevanon pikkukaupunkiin konserttipaikalle noin 39 kilometrin päähän lertsusta. Respan ystävällinen nainen kertoi meille, että kaikista edullisimmaksi tulisi julkisten kulkuneuvojen käyttäminen. Naisen mukaan voisimme ensin matkustaa paikallisbussilla leirintäalueen läheltä 1,50 euron lipulla ensimmäiselle metroasemalle, mistä pääsisimme jatkamaan samalla lipulla ja kahdella metrolinjan vaihdolla Milanon keskusasemalle, josta voisimme kulkea loppumatkan Vigevanoon paikallisjunalla. Toinen mahdollisuus olisi sopia taksikuskin kanssa joku diili tuonne Vigevanoon menosta, mutta kun nainen yhden puhelinsoiton tehtyään kertoi, että tuolle matkustustavalle tulisi hintaa yhteen suuntaan vähintään 80 euroa, aloimme kallistua bussi-metro-juna -vaihtoehdon kannalle. Nainen kertoi meille myös, että Vigevano on paremminkin pieni kylä kuin kaupunki ja että löytäisimme illalla keikan jälkeen sieltä helposti taksikyydin takaisin Milanoon, jos junia ei sattuisi kulkemaan enää myöhään puolen yön maissa. Kuinka väärässä hän olikaan. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Niinpä lähdimme iltapäivällä neljän jälkeen suunnistamaan kohti muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa kioskia, mistä respan neuvojen mukaan saisimme ostettua liput bussiin ja metroon. Liput saatuamme bussi tulikin aivan samassa ja lähdimme ajelemaan kohti Milanon metron päätepysäkkiä, missä vaihtaisimme maanalaiseen. Ennen lähtöä olin yllättänyt matkakaverini kaivamalla auton kätköistä sixpackit kotimaista kesäistä janojuomaa eli sekä tavallista grapelonkkua että myös karpalolonkeroa. Olipa mahtava kaataa kurkusta alas kovassa Milanon helteessä jääkylmää kotimaista lonkeroa ja fiilistellä tulevaa iltaa sekä keikkaa. Hyvin näytti maistuvan Pirkka-lonkero myös muillekin matkakamuille. Tosin aina kun juo, niin pitäisi muistaa myös tyhjentää, mutta joskushan se kiireessä unohtuu.

Metroon hypätyämme Heikki nimittäin alkoi seisoskella jalat ristissä ja kun matkaa oli vielä tuntuvasti seuraavaan metron vaihtoon, päätti hän, ettei hätä lue lakia ja ilmoitti meille tylysti, että nyt on löydettävä vessa tai on kohta liian myöhäistä. Juoksimme koko seurue ulos metrosta aivan väärällä asemalla ja Heikki nousi katutasoon etsimään lähintä vessaa. Hetken päästä paikalle palasikin tyytyväisen oloinen mies, joka oli käynyt hotelli-helpotuksessa läheisessä tavernassa ja oli nyt valmiina jatkamaan matkaa. Alas palattuamme meitä odotti yllätys, sillä eihän ostamamme liput enää kelvanneetkaan, koska olimme leimanneet itsemme ulos maanalaisesta, joten oli jälleen ostettava uudet liput kuudella eurolla. Jatkoimme liput saatuamme jälleen matkaa aluperäisen suunnitelman mukaan kohti Milanon pääasemaa ja lopulta löysimme tiemme tuohon Mussolinin toisen maailman sodan aikana rakennuttamaan jättiläismäiseen kompleksiin.

Heikki, joka oli jo vessareissunsa suorittanut jäi jonottamaan lipunmyyntipisteeseen junalippuja Vigevanoon ja me muut aloimme olla myös nautittujen lonkeroiden jälkeen kovassa vessan tarpeessa. Onneksi löysimme muutaman minuutin kävelyn jälkeen maksullisen vessan pari kerrosta alempaa, joten euro per nokka maksamalla pääsimme helpottamaan oloamme todella siisteihin wc-tiloihin. Mutta hieman meitä meinasi naurattaa, kun tajusimme, että matkan ollessa vielä vasta puolessa välissä Vigevanoon, olimme saaneet kulutettua jo yhdeksän euroa pelkän kuseskelun takia. Tämä homma oli kusemassa pahasti kintuille.

Onneksi Heikki oli saanut hankittua koko porukalle junaliput Vigevanoon menevään junaan yhteensä 13,60 eurolla. Yksi pieni ongelma tietysti paljastui vielä suunnitelmasta, koska Vigevanoon lähtevät junat eivät lähteneetkään Milanon pääasemalta, vaan meidän oli jälleen matkustettava metrolla uuteen paikkaan, missä pääsisimme hyppäämään viimeinkin Vigevanon paikallisjunaan. Perillä istahdimme erääseen lähtevän näköiseen junaan kysyttyämme neuvoa eräältä naiselta. Hänen mukaansa juna oli menossa Vigevanoon, vaikka ihan varmoja emme asiasta olleetkaan, koska nainen ei puhunut sanaakaan englantia eikä välttämättä ymmärtänyt edes kysymystämmekään. Jännittyneinä istuimme junassa ja odottelimme jonkinlaista kuulutusta varmistukseksi, että olimme oikeassa junassa. Kuulutusta ei kuitenkaan tullut koskaan ja juna lähti liikkeelle, joten meillä ei auttanut kuin alkaa katselemaan ohi vilistäviä asemien nimiä ja alkaa vertaamaan niitä puhelimen navigaattorin karttaan. Onneksi aika nopeasti selvisi, että ainakin suunta oli oikea, joten kenties olisi vielä toiveita, että löytäisimme lopulta perille konserttipaikalle.

Puolen tunnin junamatkan jälkeen saavuimme Vigevanon asemalle, mutta pikkukaupungista ei kyllä tosiaankaan ollut tietoakaan, vaan juna matkasi kaupungin laitamilta usean minuutin ajan, ennenkuin saavuimme keskustaan. Kyseessähän on todellisuudessa yli 60 000 asukkaan keskikokoinen kaupunki, joten ihan pienestä kylästä ei ole kyse respan naisen puheista huolimatta. Lähdimme kävelemään neuvoa kysyttyämme viehättävän näköisiä pikkukatuja kohti Piazza Ducalea, missä konserttipaikan pitäisi olla. Muutaman sadan metrin päässä eteemme ilmestyi keskiaikaisen kaupungin korkea puolustusmuuri ja niinpä pujahdimme muurin portista sisään kohti historiallista keskustaa. Siellä täällä alkoi näkyä stetsonpäisiä tyyppejä sekä moottoripyöräliiveissä kulkevaa jengiä, joiden kamppeissa oli Harley Davidsonin logoja ja etelövaltojen lippuja. Epäilemättä olimme tulleet oikeaan paikkaan kaikista kämmäilyistä ja kuseskeluista huolimatta.

Lopulta saavuimme Piazza Ducalelle, joka lienee Vigevanon suurin nähtävyys. Valitettavasti en ottanut tuonne konserttireissulle mukaan parempaa kuvauskalustoa, joten kuvat tuolta kaupungista ja keikalta on kuvattu pikku pokkarilla ja kännykkäkameralla, joten laatu ei ole ihan järkkäritasoa. Mutta olipa vastapainoksi rennompi ja kevyempi reissata stressittä ja samalla pääsi nauttimaan keikasta täysin sydämin ilman, että olisi tarvinut huolehtia kalliimmista kameroista ja pelätä niiden rikkoutumista.

Ennen linnan sisäpihalle kapuamista istuimme Piazza Ducalen aukion reunaan kahvilaan ja nautimme pikkupurtavaa muutaman aperitiivin ja oluen kera. Istuskellessamme ohitse virtasi kaikenkarvaista rokkiporukkaa ja monen näköistä pitkätukkaa. Meininki alkoi nousta aidolle festaritasolle, joten drinksujen jälkeen kiipesimme portaat linnan sisäpihalle juuri sopivasti, sillä sisäänastuessamme lavan vierestä linnan hienolle sisäpihalle alkoi Molly Hatchet soittamaan ensimmäisiä riffejään. Kuuntelimme hetken heidän soittoaan ja siirryimme sitten tutkimaan aukean tarjontaa hieman kauemmaksi lavasta. Taivas alkoi samalla tummua uhkaavasti ja hetken päästä ensimmäiset vesipisarat putosivat taivaalta. Molly Hatchet joutuikin soittamaan lopun settinsä kevyessä vesisateessa, jota itse seurasimme tuuhean puun alla sateen suojassa. Mollyjen lopetellessa settiään taivaalla alkoi myös salamoida, joten meininki alkoi olla melko infernaalinen ja hetkellisesti tuli mieleen jopa takavuosien festarireissut Provinssirokissa, missä tuli kahlattua kaatosateessa ja mudassa muovipussit jalkojen suojana.

Onneksi taivas alkoi kirkastumaan Lynnäreitä edeltävällä roudaustauolla ja kun Lynyrd Skynyrd viimein aloitti soittonsa noin klo 22.30, loppui sadekin kahden ensimmäisen biisin aikana kokonaan. Kuoriuduimme ulos kertakäyttösadetakeista, joihin ehdimme pukeutua Molly Hatchetin osuuden jälkeen, sillä olimme aikeissa katsella Lynnäreiden keikan joka tapauksessa, tuli taivaalta sitten tulta, sadetta, rakeita tai vaikkapa pieniä ilkeitä mummoja. Onneksi illan pimeydessä saimme seurata vanhaa suosikkiorkesteriamme lopun keikan ajan täysin kuivassa kelissä. Ja mikä keikka se olikaan. Liityimme italialaisten hyllyvään yleisömereen ja annoimme tossujen vipattaa. Hieman meinasi nuorempia italiaanoja kummastuttaa, kun keski-ikäiset skandinaavit pistivät vinkkelit vinoon ja näyttivät joraamisen mallia. Tutut biisit ja takuuvarmat southern rock -hitit seurasivat toisiaan ja homma toimi kuin höyryveturi. Loistava keikka ja hillitön meininki, josta toivottavasti välittyy edes pieni osa alla olevan kuvaamamme videon muodossa.



Sweet home Alabaman, Call me the breezen, Simple Manin ja monen muun sydäntälämmittävän rallin jälkeen keikka loppui encoreen, joka sai kansan huutamaan vaativasti yhteen ääneen: Freebird, freebird, freebird, freebird! Lopulta italialainen yleisö sai haluamansa ja keikka loppui uskomattoman hienoon Freebird-biisin pitkään lopputilutukseen, joka nosti koko esityksen aivan uudelle tasolle. Harvoinpa sitä on saanut noin loistavaa bändiä kuunnella vastaavassa ympäristössä, jossa lava on rakennettu keskiaikaisen linnan kirkontornin eteen ja yleisöaluetta ympäröi vanhan linnoituksen muurit. Olut-, ruoka- ja viinitarjoilu pelasi alueella hyvin, kunhan lopulta tajusimme, että halutessaan jotain kojuista, oli ensin ostettava ruoka- tai juomakuponki eri pisteestä ja sitten jonotettava tuote toisesta paikasta kuponkia vastaan. Muutenkin meininki konserttialueella kaikin puolin oli rento ja ystävällinen, emmekä nähneet esimerkiksi yhtään tappelua tai muuta epämiellyttävää sähellystä, vaikka paikalle oli saapunut tuhansittain osittain hurjan näköistäkin rokkikansaa ja monenkarvaista moottoripyöräjengiläistä.

Konsertin jälkeen poistuimme muun kansan mukana samaa reittiä takaisin Vigevanon juna-asemalle, missä meitä odotti melkoinen yllätys. Seuraavat junat kulkisivat Milanoon vasta aamulla kuuden jälkeen, eikä kaupungissa kuulemma ollut yhtään taksia, joten tilanne alkoi näyttämään aika huolestuttavalta. Yön viettäminen juna-aseman edessä kuljaillen ei oikein enää tässä iässä jaksaa kiinnostaa, joten päätimme kysyä apua läheisestä ravintolasta, mikä näytti olevan vielä auki. Ravintolaa pitävät aasialaiset eivät puhuneet sanaakaan englantia, joten apua heistä ei ollut, joten päädyimme tilaamaan Limoncellot ja pitämään pikaisen hätäpalaverin. Paikallinen kaveri ilmestyi jostain avuliaana paikalle ja yritti parhaan kykynsä mukaan auttaa meitä, mutta kun hänkään ei puhunut sanaakaan englantia eikä edes ymmärtänytkään paljoa enempää, alkoi tilanne vaikuttamaan varsin toivottomalta. Jotenkin onnistuimme ele- ja käsimerkeillä sopimaan, että hän tilaisi meille taksin Milanosta, joka sitten tulisi hakemaan meidät pois Vigevanosta. Mies vakuutteli, että homma on nyt kunnossa ja että voimme mennä juna-aseman eteen odottamaan jonkin ajan kuluttua saapuvaa taksia. Kävelimme aukean yli asemalle, missä istahdimme odottamaan luvattua taksia, mitä ei kuitenkaan alkanut kuulua, vaikka kello alkoi jo käydä lähes kahta.

Aikamme olematonta taksia odoteltuamme päätimme, että jos aiomme viettää yön juna-asemalla, olisi sama hakea vielä avoinna olevasta ravintolasta edes jotain ajanvietettä ja niinpä Heikki juoksi baariin ja kävi ostamassa meille Limonecello-pullon sisäiseksi villapuseroksi. Naukkailimme pienet huikat pullosta ja mietimme epäuskoisina tilannetta, mihin olimme itsemme saattaneet. Olimme jumissa jossain epämääräisessä italialaisessa kaupungissa, jossa ei ole takseja eikä muutakaan konstia päästä takaisin leirintäalueelle Büten suojiin ennen aamua. Emme tosin olleet ainoita tuolla asemalla, sillä samalla tavalla jumissa oli myös lauma nuorisoa, jotka olivat myös menossa Milanoon, mutta heilläkin oli käytössä vain yksi kaverin auto, joka ajeli Milanon ja Vigevanon väliä kyyditellen kavereita kotiin pitkin yötä.

Onneksi saimme nuorilta idean ja Heikki ryhtyi tuumasta toimeen ja pysäyttelemään niitä harvoja autoja, joita vielä kulki Vigevanon kaupungin öisillä kaduilla. Uskomatonta kyllä Heikki onnistui pysäyttämään jo ensimmäisen auton, mitä yritti ja samassa paikalle ajoi toisella autolla myös sama kaveri, joka oli aiemmin ravintolassa yrittänyt tilata meille taksia Milanosta. Pienen neuvottelun jälkeen Heikki ajeli ravintolan edestä nuoren albanialaissyntyisen miehen Fiatin kyydissä luoksemme ja meillä pääsi äänekäs helpotuksen huokaus: nyt olisi kenties kyyti takaisin Milanoon.

Albanialainen Alfred, joka ei myöskään puhunut muutamaa sanaa enempää englantia, yritti parhaan kykynsä mukaan auttaa meidät takaisin Citta di Milanon lertsulle. Mies kertoi ele-, italian ja englannin kielten sekoituksella työskentelevänsä päivät vigevanolaisessa pizzeriassa ja oli nyt ensimmäisen auttajamme pyynnöstä lähtenyt avuksemme. Mies ajeli melko vauhtia pieniä katuja ja teitä pitkin kohti Milanoa välttääkseen moottoritiemaksut. Milanoa lähestyttäessä alkoi paljastumaan, ettei hänellä ollut kuitenkaan valitettavasti hajuakaan missä leirintäalueemme sijaitsee. Aikamme miljoonakaupunki Milanon katuja edestakaisin sahattuamme Alfred pysäytti auton epätoivoissaan erään moottoritien alla sijaitsevan paikallisen snagarin eteen ja ehdotti meille, että jatkaisimme siitä paikallisen taksin kyydillä perille leirintäalueelle. Alfred myös tilasi meille taksin paikalle ja jäimme Heikin kanssa kiittelemään häntä pelastamisestamme ja maksoimme miehelle viisikymmentä euroa kyydistä, mihin summaan mies tuntuikin olevan erittäin tyytyväinen. Sillä aikaa Jaana ja Leila huomasivat paikalle saapuneen humalaisen polkupyöräilijän, joka tilasi ruokakojusta herkullisen näköisen paninin, joten naiset päättivät ostaa myös meille vastaavat pienet yöpurtavat, kun epämääräinen seikkailumme Vigevanossa alkoi lopultakin näyttää siltä, että aamulla saisimme taas herätä Büten turvalliselta pankolta italialaisen juna-aseman edustan odotuspenkkien sijasta.



Saavuimme lopulta milanolaisen taksin kyydillä leirintäalueen portille hieman kolmen jälkeen yöllä ja pääsimme nauttimaan helpottuneina pikku yöpurtavista. Mielenrauhaa helpottaaksemme oli pakko vielä kaataa lasiin pienet yömyssyt, jotta illan epävarmuudessa noussut pulssi saatiin tasaantumaan. Hetken hengähtämisen jälkeen illan tapahtumat alkoivat jo naurattamaan ja yhdessä totesimme, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta keikkareissusta oli tullut ikimuistoinen. Tai ehkäpä juuri nuo seikkailut tekivät siitä niin huiman kokemuksen. Loistavan keikan jälkeen ja matkakodin suojaan päästyämme oli taas mukava nukahtaa tyytyväisenä uneen. Italialaisten tai oikeastaan italianalbanialaisten ihmisten ystävyydellä ja avulla kaikki meni lopulta hienosti. Loppu hyvin, keikka hyvin, kaikki hyvin. Tuossa yllä vielä Lynnäreitten Freebird-encore Vigevanosta jonkun toisen konsertissa olleen kuvaamana.

Hyvää yötä Milanosta. Torstaina Bütte lähtee kohti Alppijärvi Lago di Comoa.

Vinoutunutta lomailua matkalla Milanoon

Milano, Italia. Hellettä taas. Lämpötila 28 astetta. Lomafiilis 134%

Tiistaiaamuna Livornon läheltä heräillessämme taivas oli kevyen pilven peitossa, mutta onneksi meren päällä avautui jälleen tältä lomalta tuttu sininen taivas. Jätimme Jaanan kanssa häämatkalaiset vielä jatkamaan unia ja kävelimme muutaman sadan metrin matkan Välimeren rantaan. Tai jos tarkkoja ollaan, niin kyseessähän on Tyrrhenan meri, joka toki kuuluu osana Välimereen. Joka tapauksessa tepastelimme pieniä rantaan johtavia polkuja meren äärelle kohti aaltojen ääntä ja muutamassa minuutissa olimme tuulisella ja tyhjällä biitsillä. Rantakahvilan pitäjät availivat liikkeitään, mutta vielä tuossa vaiheessa ei rannalla ollut ketään muita kuin me, joten saimme rauhassa astella rantaviivaa ja katsella maisemaa. Siniset rantatuolit odottivat pitkinä riveinä matkalaisia ja punainen lippu ilmoitti, ettei mereen olisi ollut turvallista mennä uimaan. Muinaiset kreikkalaiset merenkävijät uskoivat, että tuulten koti on juuri Tyrrhenan meren saarilla, joten eipä ihme, että rannalla kävi melkoisen rivakka vinkka.

Lyhyen rantakävelyn jälkeen palailimme takaisin leirintäalueelle aamiaisen valmisteluun ja paluumatkalla Heikki ja Leila tulivat meitä vastaan polkupyörillä. He aikoivat myös herättyään käydä rannalla sekä pienellä pyörälenkillä Vadan kylässä, jonka läpi olimme ajelleet edellisenä iltana lertsulle.

Muna-pekoniaamiaisen nautittuamme aloimme pakkailemaan kamppeita kasaan, sillä edessä olisi täyden toiminnan päivä, koska tarkoitus oli sekä tutustua Pisan vinoon torniin että myös ajella vielä illan päätteksi Milanon kupeeseen. Onneksi matkaa Pisan kaupunkiin ei ollut kuin noin 50 kilometriä, joten olimme noin tunnin päästä Livornosta lähdettyämme jo Pisassa etsimässä parkkipaikkaa asuntoautolle. Löysimmekin erään kadun varresta maksullisen parkkiruudun, mihin ajoimme Büten parkkiin. Sitten pysäköintiautomaatista lappu ikkunaan ja olimme valmiita päivän retkelle. Sovimme ihan turvallisuusmielessä päivän ohjelmaksi sellaisen systeemin, että kävisimme katselemassa vinoa tornia pariskunnittain, jolloin toiset voisivat jäädä autolle katselemaan kamojen perään toisten nautiskellessa maailman kuuluisasta turistinähtävyydestä.

Heikki ja Leila lähtivät ensimmäisinä polkupyörillä liikkeelle kohti jo tullessamme näkemäämme kuuluisaa tornia. Parkkipaikan luota tornille oli lyhyt, noin vajaan kilometrin matka, minkä polki helposti muutamassa minuutissa. Jäimme Jaanan kanssa valmistelemaan lounaaksi kevyttä pasta-ateriaa. Päivän lounaslistalla olikin luvassa makoisat annokset "Pasta Puttanescaa", mikä ruokalaji kääntynee ainakin enemmän italian kieltä osaaville vaikkapa muotoon "ilotytön pastaa". Ruoan valmistuttua nautiskelimme Jaanan kanssa jo lounaan ja jäimme odottelemaan vuoroamme tornivierailulle. Heikki soitteli meille vinon tornin luota väliaikatietoja ja sovimme, että he ostavat jo meillekin liput valmiiksi torniin pääsyä varten. Heikki ja Leila ostivat itselleen liput klo 15.40 nousuun torniin ja meille he buukkasivat liput klo 16.40 tornikierrokselle.

Kello neljän aikaan Heikki ja Leila saapuivat tyytyväisinä takaisin autolle ja vierailu ylhäällä tornissa oli kuulemma ollut erittäin antoisa ja mielenkiintoinen kokemus. Jätimme kaverimme autolle ruokailemaan ja lähdimme itse vuorostamme polkemaan kohti kaltevan tornin juurta. Muutamassa minuutissa olimme tornin juurella ja lähdimme etsimään säilytyslokeroita, jonne tulisi jättää laukut ja kaikki muut isommat esineet, sillä itse torniin ei niiden kanssa saisi mennä. Niinpä jätimme kamerarepun ja jalustan maksuttomaan lokerikkoon ja menimme sisäänkäynnille, mistä jono alkoikin saman tien valua sisään torniin. Torni on tosiaan melkoisen vinossa ja sen huomasi heti sisään astuttuaan helposti. Tornin ulkokehää kiertäviin portaisiin on kulunut vuosisatojen askeltamisen jälkeen melkoiset urat, joten vinossa kulkevia kulneita askelmia oli aika visto kävellä.

Ylösmeno Pisan kaltevaan torniin oli kuitenkin huomattavasti helpompi suoritus kuin kipuaminen Pietarin kirkon kupoliin Roomassa. Pisassa porraskäytävä oli paljon leveämpi ja hyvä niin, sillä liikennettä kulki portaissa molempiin suuntiin. Aivan lopussa oli toki hieman kapeampi ja tiukempi kierreportaikko, joka johti ylös näköalatasanteelle, minne päästyämme vastassa oli mahtavan raikas tuuli, joka tuntui mukavasti viilentävän oloa kaikkien 294 portaan askeltamisen jälkeen. Tuulen lisäksi torni tuntui hieman värisevän ja liikkuvan, joten ihan mahdottoman tanakalta ei olo tuolla ylhäällä silti tuntunut. Aluksi Jaana ei halunnut tulla tornin kaltevalle puolelle, mutta hetken rohkeuden keräämisen jälkeen kiersimme koko näköalatasanteen ympäri maisemia ihaillen.

Näkymä tornin huipulta oli komea ja komea oli itse tornikin. Vanhemmissa kuvissa torni näyttää harmaan ankealta, mutta nykyään se on kirkkaan valkoinen, joten auringossa se suorastaan loistaa komean marmorisen värinsä voimalla. Lievätkö pisalaiset vastikään puhdistaneet pintaa jollakin soodapesulla tai vastaavalla, mutta tosi komealta se joka tapauksessa näytti kaikkine kaarineen ja muotoineen.

Pisan kalteva tornihan ei edes todellisuudessa ole pelkästään vino, vaan myös mutkainen. Koska tornia on rakennettu usean vuosisadan aikana, joutuivat myöhemmät rakentajat muuttamaan nousevaa, mutta toiselle puolelle kallistuvaa tornia vinoksi, jotta se olisi edes jotenkin saatu pysymään pystössä. Samasta syystä alunperin kellotorniksi rakennetun rakennuksen kellot jouduttiin asentamaan toiselle reunalla, jotta painopistettä näin saataisiin edes vähän kaatumissuuntaa vastaan. Jossain välissähän torni on ollut kokonaan suljettuna, koska pelättiin sen sortuvan kokonaan, mutta nykyään perusteellisten korjausten ja tukemisien jälkeen sen uskotaan taas kestävän kovasti aikaa ilman, että on pelkoa sen kaatumisesta kokonaan.

Kalteva torni on varmaan yksi maailman tunnetuimmista turistikohteista ja sen kyllä huomasi paikanpäällä. Vieraita ympäri maailmaa virtasi paikalle ja jokapuolella ihmiset ottivat kuvia itsestään ja ystävistään tukemassa tai kaatamassa kuuluisaa tornia. Pitihän meilläkin Jaanan kanssa toki ottaa samanlaiset otokset, jotta emme olisi jääneet Pekkaa pahemmiksi. Kuvatessa tosin teimme pientä vahinkoa rakenteille, sillä tornia tukiessa tuuppasin sen kylkeä sen verran kovakätisesti, että sen toinen kylki meni hieman lyttyyn. Pisalaiset ovat kuulemma kuitenkin hyvin anteeksiantavaa väkeä, joten eivät he siitä sen enempää suuttuneet. Kuulemma hipaisusta ei oteta. :D

Lisäksi kuvasin kaltevan tornin viereltä myös panoraaman, josta voi katsella miltä tuolla juurella näytti.

Aikamme Pisan näkymistä nautittuamme päätimme palata autolle ja aloittaa ilta-ajelun kohti Milanon seutua. Huomenna meillä olisi edessä Lynyrd Skynyrdin konsertti Milanon lähestöllä sijaitsevassa pikkukaupungissa Vigevanossa, joten tiistai-illaksi oli tarkoitus ehtiä perille tuolle seudulle valmistautumaan seuraavan päivän pippaloihin.

Ajelimme Pisasta kohti Ligurian rannikkoa ja maisemat tuolla olivat kyllä taas aivan käsittämättömän upeita. Vuoristoinen merenranta pkkukylineen ja kaupunkeineen oli kaunista katsella ja moottoritie kulki kymmenien tunneleiden läpi kohti lounasta. Genovan kohdalta lähdimme suoraan kohti pohjoista ja hetken aikaa ajelimme myös Piemonten maakunnan puolella. Lopulta illan jo alkaessa hämärtymään saavuimme Lombardian aukeille ja viljaville tasannoille, joita maksullinen moottoritie halkoi kuusikaistaisena. Olipa helppoa ja vaivatonta naputella tasanopeussäätimeen reipas ajonopeus ja antaa rampan kalkattaa. Niinpä loppumatka sujuikin vauhdikkaasti ja olimme lopulta Citta de Milano Campingin portilla aivan hieman ennen pimeyden laskeutumista. Leirin jouduimme pystyttämään jo taskulampun valossa ja iltapalan nauttimaan sisällä, mutta ajopäivän ja torniseikkailun jälkeen olimmekin aika valmista riistaa nukkumatille.

Niinpä on parasta painaa pääkky tyynyyn ja alkaa koisimaan. Huomenna laitetaan tossut vipattamaan ja lähetään rockaamaan Lynnäreiden tahtiin.
Se tuntuu ajatuksen mahtavalta. Tämä on lomaa!

Hyvää yötä.

Keula kääntyy pohjoiseen

Vada, Livorno, Italia. Hieman viileämpää. Lämpötila 24 astetta. Lomafiilis 125%

Maanantaina heräilimme matkapäivän aamuun hyvin levänneinä ja aloimme pakkailemaan leiriä kasaan. Ensin kevyt aamiainen ja sitten kalusteet ja muut varusteet takaisin takakonttiin. Sitten ikkunat ja luukut kiinni, vesien tyhjennys ja täyttö ja viimeiseksi suihkussa käynti, jotta olisimme freeseinä valmiita kääntämään keulan takaisin pohjoista ja Toscanaa.

Pieni haikeus oli toki mielessä, kun ajelimme pois Happy-kämppärin porteista ulos, mutta loma jatkuu ja yhteen paikkaan ei vaan voi jäädä nautiskelemaan, vaikka olisi kuinka viihtyisää. Niinpä asetimme navigaattoriin seuraavaksi kohteeksi Grosseton kaupungin Korsikan saaren kohdalla saappaan varressa Tyrrhenian meren rannalla. Laitoin ensin kohteeksi suoraan Pisan, minne seudulle meillä oli aikomus maanantaina mennä, mutta navi olisi opastanut meidät välttämättä takaisin samalla reitille jo kertaalleen ajelluille moottoriteille keskelle Italiaa, joten halusimme vaihtelun vuoksi ajella pitkin Italian länsirannikkoa kohti Pisaa. Näin pääsisimme näkemään toivottavasti erilaisia maisemia ja myös Välimeren rantaa.

Aluksi reitti kulki maksullisella moottoritiellä muutaman kymmenen kilometrin matkan, mutta sitten Grossetoa lähestyttäessä Tyrrhenian meri alkoi pilkistellä vasemmalla puolellamme ja maisemat muuttuivat todella miellyttäviksi katsella. Jaana ja Leila tutkivat ajellessa Acsin leirintäaluekirjaa ja valikoivat meille seuraavaksi yöksi sopivia majoituspaikkoja. Lopulta päädyimme siihen, että viettäisimme yön sydämen Livornossa aivan meren tuntumassa, missä lertsuja tuntui olevan vierivieressä aivan Välimeren rantaviivalla. Tablettinavi oikutteli jostakin syystä kesken matkan ja hukkasi satelliitit, joten jouduin virittämään mukaan ottamani vanhan Nokian bluetooth gps-modulin käyttöön, mutta onneksi navigointi onnistui pienen säätöpaussin jälkeen perille saakka uuden satelliittiyhteyden avulla samalla tabletilla.

Matkalla pysähdyimme Grossetossa supermarketissa täyttämässä huvenneita ruoka- ja juomavarastoja. Jää-, kuiva- ja pakastinkaapit täynnä oli hyvä jatkaa kohti seuraavaa majoituspaikkaa ennen huomista pysähdystä Pisassa. Meillä on tarkoitus pysähtyä vain päiväseltään Pisassa tornia ihmettelemässä ja jatkaa sitten sieltä suoraan Milanon seudulle, missä meillä on keskiviikkona tiedossa etelävaltioiden puuvillapelloilta potkunsa hakenutta musiikkia kunnon rock-konsertissa.

Livornon Pienessä Vadan rantakaupungissa olimme illalla vasta noin klo 8 aikaan. Ajelimme sisään Acsi-kortin kanssa alennusta antavalle Baia del Marinaion leirintäalueelle ja kirjauduimme sisään. Yön hinnaksi tulisi täällä 25 euroa koko seurueelta, joten hinta oli koko reissun edullisin, huolimatta siitä, että alue oli meren äärellä ja silti sieltä löytyy myös mainio uima-allasalue. Uinnista emme tosin ehtisi paljoa täällä nautiskella, sillä päivällisen jälkeen olimme aika väsyneitä, joten muutaman yömyssyn jälkeen painuimme pehkuihin. Huomenna ollaan sitten iltapäivällä menossa Pisassa ja toivottavasti jo illalla Milanon tienoilla. Keula on nyt kohti pohjoista, mutta Italiaa riittää vielä ajettavaksi pitkät pätkät. Välimeren aallot lyövät rantaan kohisten jossain kahdensadan metrin päässä ja tuuli puhaltaa mereltä. Kuuman Rooman jälkeen viileällä rannikolla on hyvä hengähtää. Mikäs tässä on köllötellessä.

Hyvää yötä Livornosta.

Rockhurmoksessa paavin pippaloissa

Rooma, Italia. Lämpöä riittää retkitarpeiksi. Lämpötila 29 astetta. Lomafiilis 133%

Sunnuntaina heräsimme Jaanan kanssa jo hyvissä ajoin ennen kahdeksaa valmistautumaan Rooman keskustaan lähtöön. Heikki ja Leila, jotka olivat yöllä viettäneet pitkälti aamuyön puolelle uuden italiaisen ystävänsä synttäreitä, eivät aamulla olleet aivan yhtä virkkuja kuin me, joten päätimme sulassa sovussa, että he tulisivat keskustaan vasta myöhäisemmällä kyydillä.

Kevyen aamupalan jälkeen nousimme jälleen Happy-bussiin ja ajelimme lyhyen matkan metroasemalle. Nyt junaan meno sujui jo rutiinilla ja noin 20 minuutin päästä olimme jo kävelemässä Popolo-aukiolla kohti keskustaa ja Vatikaania. Aluksi etsiskelimme puhelimen navigaattorin avulla lähimmän pikapankin, mistä yritimme nostaa käteistä. Puhelimen navigointi opasti meidät sinänsä ihan oikeaan paikkaan, mutta onnistuimme innoissamme kävelemään tyynesti pankkiautomaatin ohi. Kun lopulta palailimme ja löysimme pankkiautomaatin, ei se suostunutkaan antamaan meille rahaa, joten oli lähdettävä etsimään seuraava rahakonetta.

Lähdimme kävelemään kohti Tiber-joen rantaa ja Vatikaania samalla maisemia ihaillen. Ajattelimme, että kyllä pankkiautomaatti eteen sattuu, kunhan vain kävellään ja niinpä sellainen löytyikin heti Tiberjoen ylittäneen sillan jälkeen. Käteisvarannot tankattuamme oli taas hyvä jatkaa matkaa. Jaana nautiskeli jokivarren kahvilassa espressokahvin al bancona eli tiskillä seisten. Onpa vaan kahvikupilla kova hintaero riippuen siitä nautitaanko se pöydässä istuen tai tiskin edessä seisten. Sama kuppi tiskillä kustantaa 90 senttiä mutta pöytään tilattuna esim. 5 euroa. Tulee siinä pöytiin palvelulle hintaa!

Jokivarren myyntikojuista tarttui matkaan Jaanalle uusi kesähattu, joka päässä jatkoimme hitaasti kävelyä kohti edessä häämöttävää Vatikaanivaltiota. Meillä Jaanan kanssa on ollut tarkoitus aina joka reissulla käydä jossain uudessa maassa tai valtiossa ja nyt oli vuorossa Vatikaani. Mitään passitarkastuksia tai muita rajamuodollisuuksia ei tuolla tosin ollut, vaan me kävelimme suoraan Pietarin kirkon aukiolle muun ihmismassan sekaan. Nopeasti huomasimme pitkän jonon, joka mutkitteli satojen metrien mittaisena kohti Pietarin kirkkoa. Liityimme jonon päähän ja onneksi jono alkoi liikkua kohtuullisen nopeasti eteenpäin. Jonottaessamme kuulimme ohikulkijoiden puhuvan jotain paavin puheesta ja kun kyseessä oli sunnuntai, oli luvassa ilmeisesti tuollainen pieni pikantti lisäohjelmanumero ja onneksi juuri vierailumme aikana.

Jono mutkitteli hitaasti eteenpäin kohti tarkastuspisteitä, missä Vatikaanin vartiopoliisit laittoivat kaikkien kirkkoon pyrkivien tavarat, laukut, reput, kamerat ja muun käsissä kulkevan tavaran liukuhihnalle läpivalaistaviksi. Systeemi oli täsmälleen samanlainen kuin lentokoneeseen mentäessä ja jokaisen oli myös käveltävä metallinpaljastinportin läpi. Lopulta noin 20 minuutin jonotuksen jälkeen olimme sisällä Pietarin kirkon alueella ja samassa ympäröivällä aukiolla kävi ihmisjoukoissa kummallinen kuhina. Ihmisten katseet kohosivat yläviistoon kohti Vatikaanin parveketta ja kamerat alkoivat räpsähdella hurjaan tahtiin. Ihmismerestä kuului samanlainen huuto ja äänimeri, mitä pääsee kuulemaan vain suurissa stadionluokan konserteissa tyyliin Rolling Stones tai AC/DC.

Päätimme seurata edessämme kulkevia ihmisiä ja kävelimme Pietarin kirkon edessä olevaan avoimeen aidoilla rajattuun tilaan, mistä pääsi näkemään ylös kohti puhettaan aloittelevaa Paavia. Hetken aikaa puhetta kuunneltuamme ja muutaman kuvan otettuamme yritimme lähteä palaamaan kohti kirkon portaita, mutta jostakin syystä Vatikaanin poliisit vetivät juuri edessämme aidat kiinni. Edellämme kävellyt pariskunta ehti sujahtaa kiinni menevien aitojen edestä takaisin kirkon portaille, mutta virkailija ei päästänyt meitä millään sisään alueella vaikka kerroin hänelle, että olimme juuri muutama minuutti sitten kävelleet läpi kaikista turvallisuustarkastuksista. Siinä ei sitten auttanut muuta kuin lähteä jälleen uudestaan jonottamaan kohti turvatarkastuksia. Reitin sulkenut poliisi yritti kuitenkin lohdutella meitä, että jos menemme heti jonoon paavin puheen aikana, ei siinä mene kauaakaan, koska kaikki muut ovat kuuntelemassa puhetta. Niinpä suorastaan juoksimme läpi aukion ihmismeren ja olimme noin viiden minuutin päästä jälleen sisällä matkalla sisälle Pietarin kirkkoon. Sisään mennessämme satuimme aivan paavin parvekkeen alapuolelle, josta oli suora näkymä lähellä puhetta pitävään katolisen kirkon päämieheen. Vartijapoliisia meinasi naurattaa, kun näppäilin kuvia paavista ja lopulta hän päätti hymyillen hätistää meidät parvekkeen alta sanoen: "only one picture".

Pietarin kirkon ovella päätimme mennä ensin käymään kirkon kupolissa. Ylös kupoliin oli myynnissä kaksi erihintaista lippua. Jos halusi kävellä portaita pitkin koko matkan, tuli lipulle hintaa 5 euroa. 7 eurolla pääsi alkumatkan hissillä, mutta siltikin asteltavaksi jäi useampi sata porrasta kohti kristikunnan suurimman kirkon huippua. Päätimme valita hissivaihtoehdon ja aluksi matka sujuikin kohtuullisen kevyesti, mutta hyvin nopeasti hissistä poistuttuamme alkoi portaikko kaventumaan ja tunnelma tiivistymään. Kävimme aluksi hämmästelemässä kupolin sisällä alla kirkossa menossa olevaa jumalanpalvelusta ja samalla pääsimme ihastelemaan kirkon kupolin kattokuvioita aivan läheltä. Alhaalta kirkosta hartaana kajahteleva kuoromusiikki ja upeat maalaukset ja mosaiikit loivat tuonne aivan omanlaisen upean tunnelman, joka veti kyllä hiljaiseksi.

Lyhyen hartaushetken jälkeen jatkoimme hikistä kapuamista ylöspäin. Muutaman sadan askeleen jälkeen portaikko muuttui niin kapeaksi, että hädintuskin mahduin enää kulkemaan siellä reppu selässä. Jossain vaiheessa vastaamme tuli alas rynnistäen saksalaispariskunta, jonka rouvalla oli selvästi iskenyt paniikkikohtaus päälle, joten ahtaassa käytävässä oli käsittämättömän vaikeaa antaa kiljuvalle naiselle tilaa. Jotenkin siistäkin selvittiin, mutta itselle ei olisi tullut pieneen pöljään mieleenkään lähteä vastavirtaan portaita alaspäin. Ylöspäinkin meno oli tarpeeksi ahdasta, raskasta ja vaivalloista, eikä matkalla ollut oikeastaa yhtään paikkaa missä olisi kunnolla voinut pysähtyä vetämään rauhassa henkeä ja tasoittelemaan olotilaa.

Portaat kapenivat vain kapenemistaan ja kupolin kaareutuessa kohti huippua alkoivat seinätkin olla melkoisen vinossa. Käytännössä oli kuljettava vinoseinäisessä ahtaassa portaikossa sisäseinään nojaten ja puuskuttaa pysähtymättä eteenpäin. Lopulta edessä oli uskomattoman jyrkkä metallinen kierreportaikko, jossa tukena oli vain ylhäältä alaspäin roikkuva köysi. Yritin kannustaa Jaanaa lupailemalla, että ihan kohta olemme perillä ja valoa alkaa jo kajastaa, mutta takaa kuului vaan raskas puuskutus ja toteamus, että saavat kyllä hakea meidät täältä alas vaikka helikopterilla. Jollakin ihmeen konstilla pääsimme lopulta kaupuamaan ylös kupolia kiertävälle tasanteelle ja maisema oli kyllä sen arvoinen. Pitkästi toista sataa metriä Rooman kattojen yläpuolelle avautuma näkymä oli kuitenkin helposti kaiken sen kapuamisen arvoinen ja ylhäällä ei kyllä enää harmittanut yhtään. Pieni huoli oli tosin nestetasapainosta, sillä mukaan ottamamme juoma oli loppunut jo alemmalla tasanteella, joten janoa ei päässyt helpottamaan tuolla ylhäällä enää millään konstilla.

Aikamme maisemia ihailtuamme ja varjossa oloa tasoiteltuamme lähdimme kapuamaan takaisin alas. Alaspäin kavutessa kierreportaat tuntuivat jos mahdollista vieläkin ahtaammilta, koska reppu meinasi väkisellä jäädä kiinni kierreportaisiin ja kameran jalustakin tuntui olevan pelkästään haittona. Onneksi portaikko alkoi pian väljenemään ja lopulta alasmeno tuntui ylöskapuamista huomattavasti helpommalta. Liekö alasmenevä portaikko kulkenut vielä osittain enemmän varjon puolella kupolia, mutta jostakin syystä alaspäinmeno ei tuntunut läheskään yhtä kuumalta kuin ylöspäin kapuaminen. Ahtaan paikan kammosta vähääkään kärsiville ei käyntiä tuolla ylhäällä kupolissa voi kuitenkaan erityisemmin suositella ja jos kunto on kovin heikko, voi ylhäällä käynnistä tulla aikamoisen raskas kokemus.

Kuvasin tuolta hissitasanteelta eli Pietarin kirkon katolta panoraaman, josta saa varmaan parhaiten käsityksen siltä, miltä tuolla Vatikaanin katolla näyttää. Aivan kupolin huipulta ei panoraamaa yksinkertaisesti oikein voinut kuvata, sillä sen verran ahdasta ja tungosta siellä oli.

Alas laskeuduttuamme portaat päättyivät suoraan Pietarin kirkon sisälle ja eteemme avautui huiman upeat näkymät. Maailman suurin kristillinen kirkko oli kyllä mykistävä näky. Vaikka Firenzessäkin kirkon sisällä olikin ollut upeaa, ei se ollut kuitenkaan kuin hyvin valju versio siihen verrattuna, mitä aukesi silmiemme eteen Pietarin kirkossa. 1600-luvulla rakennetun kirkon sisätilat loistivat kaikissa väreissä kullan kimaltaessa ja mosaiikkien sekä patsaiden kilpaillessa toistensa kanssa loistossa ja näyttävyydessä. Kirkko on tarinoiden mukaan rakennettu juuri sille paikalle, missä apostoli Pietari ristiinnaulittiin ja nyt sen loiston nähneenä voi helposti ymmärtää, miksi se on eräs kristittyjen tärkeimmistä monumenteista.

Ihailimme pitkään kirkon pieniä ja suurempiakin yksityiskohtia sekä kattoikkunoista alaspäin suuntautuvien valonsäteiden loistossa kimaltavia maalauksia. Pysähdyimme hetkeksi hämmästelemään Michelangelon kuuluisaa Pietá-veistosta, jossa kuollut Jeesus makaa Neitsyt Marian käsivarsilla kovasti kärsineen näköisenä. Seurasimme kirkossa menossa ollutta jumalanpalvelusta ja kuuntelimme hiljaisina kuorolaulua, joka kajahteli uskomattoman kauniina kirkon lukuisissa holveissa. Pietarin kirkkoon on ilmeisesti haudattu useita aiempia paaveja, joiden muistomerkkejä pyhiinvaeltajat ympäri maailmaa kävivät tervehtimässä rukouksien ja palvomisen merkeissä.

Pietarin kirkko oli sen verran vaikuttava kokemus, ettemme meinanneet raskia poistua paikalta ollenkaan, mutta kun aikomuksenamme oli ehtiä vielä käymään sekä myöhäisellä lounaalla että kaikkien jumalien temppelissä, Pantheonissa, oli meidän lopulta suunnattava ulos kirkosta.

Lounaan nautimme pienessä viehättävässä ravintolassa lähellä Pantheonia, minne ajelimme jälleen kiertoajelubussin kyydillä. Pantheonissa kävimme katsomassa rakennuksen erikoista kattokupolia, jonka tarkka rakennustapa ja koostumus ei vielä tänäkään päivänä ole tarkasti tiedossa, vaikka temppelin rakentamisesta on kulunut jo liki 2000 vuotta. Pantheoniin tutustumisen jälkeen meidän olikin suunnattava takaisin metroasemalle ja jätettävä hieman haikeat jäähyväiset ikuiselle kaupungille. Tarkoituksenamme kun oli vielä ehtiä takaisin lertsulle ennen klo 20, jolloin uima-allas suljetaan. Onneksi kyydit kulkivat ajallaan jo hetken päästä olimme jo polskimassa leirintäalueen uima-altaan viileissä vesissä.

Heikki ja Leila olivat myös viettäneet päivänsä Vatikaanissa piipahtaen, Pantheoniin tutustuen ja shoppaillen. Pieniä tuliaisia oli tarttunut myös heillä matkaan sekä itselle että sukulaisille, joten päivä Roomassa oli ollut kaikilla antoisa ja ikimuistoinen.

Illalla olimmekin aika valmiita sängynpohjalle ja päivällisen jälkeen ei unta todellakaan tarvinnut houkutella sen enempää. Huomenna olisikin taas tarkoitus vaihtaa maisemaa ja suuntana olisi jälleen pohjoinen. Jonnekin Pisan seudulle oli tarkoitus siirtyä, joten aamulla on edessä leirin purkaminen ja tien päälle suuntaaminen. Rooma hiljenee tältä osin, siispä hyvää yötä Romuluksen ja Remuksen kaupungista.