Veden päällä kävelemisen vaarat

Cochem, Moselin laakso, Saksa. Pilvipoutaa. Lämpötila 22 astetta. Lomafiilis 111%

Kesälomareissun viimeisen viikon alkaessa häämöttää alkoivat kelitkin pikkuhiljaa jäähtymään. Keskiviikkona Cochemin leirintäalueelta heräillessä taivas oli melkoisen harmaa, mutta onneksi vettä ei sentään satanut. Lämpötilakin oli yön aikana tippunut reilusti alle 20 asteen, joten kesähelteet olivat tältä erää ohi.

Onneksi maisemat ympäristössä olivat sentään varsin mieltäylentäviä, joten lomafiiliksen pystyi pitämään mukavana, kun muistutti itselleen, että vasta viikon päästä tarvitsee katsella taas Rantsilan kitukasvuisia pajukkoja. Sääennusteiden mukaan alkavasta päivästä olisi tulossa epävakainen, mutta mitään yhtenäistä sadetta ei ollut luvassa. Niinpä päätimme, että kun tämän parempaa säätä tälle seudulle ei kerran ollut lähipäiviksi luvassa, niin mennään tällä, mitä tarjolla on.

Käytimme koiria aamulenkillä Mosel-joen vartta pitkin kulkevaa polkua kulkien. Näissä vilpoisemmisssa keleissä on toki myös se hyvä puoli, että koiratkin pystyy tällaisena päivänä huoletta jättämään asuntoautoon sisään siksi aikaa, kun itse lähtee katselemaan ympäristöä. Kuumemmilla keleillä hurtat ovat makoilleet asuntoauton edessä vahtimassa asumusta, mutta nyt on jo sen verran viileämpää, että ne hyvin pärjäävät myös sisällä muutaman vesikupin kanssa.

Niinpä jätimme auton koirien haltuun ja lähdimme polkupyörillä kohti alle kilometrin päässä olevaa Cochemin kaupunkia. Muutaman mutkan ja sillan alittamisen jälkeen eteemme avautui mukava näkymä kaupunkiin ja Mosel-jokea ylittävälle sillalle. Jokivartta reunustivat miellyttävän näköiset vanhat rakennukset, joissa luonnollisesti näytti olevan monenlaista hotelli- ja ravintolatoimintaa. Ylhäällä jokilaakson päällä rinteessä näkyi komea linna, jonka ympärillä viininviljelykset laskeutuivat vihreänä mattona alas virtaa kohti. Jätimme polkupyörät lukkoon keskustaan menevän sillan alle ja kiipesimme portaat isolle Moselia ylittävälle kivisillalle.

Siltaa ylittäessämme ihailimme komeita maisemia ja koska keli vaikutti siltä, ettei vesisadettakaan ollut ihan heti tulossa, päätimme mennä tiedustelemaan sillan toisessa päässä sijaitsevasta laivafirman lippumyymälästä Mosel-joen laivaristeilyjen hintoja ja aikatauluja. Luukulla selvisi, että alle tunnin sisällä yksi laiva olisi lähdössä kohti Koblenzia Treis-Kardenin kaupunkiin, joten päätimme hypätä kyytiin ja katsella vähän jokivarren maisemia. Risteily kestäisi noin puolitoista tuntia, joten se olisi sopiva iltapäivän pikku kruisailu Moselin vetisellä valtaväylällä.

Ennen laivaan nousua ehdimme sopivasti käydä nostamassa käteistä läheisestä pankkiautomaatista. Jotta löytäisimme lähimmän pankkiautomaatin, päätin laittaa puhelimen navigaattorin jälleen päälle ja tällä kertaa kävelytilaan. Puhelimen ruudulla alkoikin tukevan näköinen kaveri tepastelemaan sopivaa reittiä ja niinpä lähdimme kulkemaan opastettuun suuntaan. Laite neuvoi meidät sisään Cochemin vanhaan keskiaikaiseen kaupunkiin ja parin mutkan jälkeen pankkiautomaatti oli edessämme. Automaatti sijaitsi vanhan raatihuoneentorin reunassa, missä mahtavan näköiset keskiaikaiset rakennukset reunustivat vilkasta aukiota. Aukiolta lähti pieniä ja kapeita katuja eri suuntiin ja kaikkialla oli myyntikojuja ja liikkeitä, missä myytiin matkamuistoja ja pieniä lahjatavaroita turistien mukaanviemisiksi.

Rahat nostettuamme palasimme jokirantaan laivan luo, missä hyppäsimme paatin kyytiin ja nousimme yläkannelle maisemaa katselemaan. Hetken päästä laiva lähti liikkeelle ja näkymä ympärillämme alkoi vaihtumaan. Aluksi ohitimme leirintäalueen, missä Bütte näytti rauhallisena nauttivan lepotauostaan koirien suojeluksessa. Laivan lipuessa eteenpäin saimme hämmästellä viininviljelysten vihreitä kuvioita jokilaaksoa reunustavilla vuorenrinteillä. Välillä paatti pysähtyi pienessä jokivarren kaupungissa ottaen ja jättäen porukkaa kyydistään ja matka jälleen jatkui. Välillä kallioiden huipuilla näkyi vanhan linnan raunioita ja toisaalla keskellä viiniköynnösten rivistöä nousi rinteestä kirkon torni. Jossain kohti viininviljelijä oli tekemässä töitään köynnösrivistöjen keskellä ja kuuluipa jostakin suunnasta moottorisahan ääntäkin, kun puita kaadettiin rinteestä uusien viljelysten tieltä. Olutta lipitellessä matka jatkui rennon mukavana ja kuin huomaamattamme olimme kohta risteilyn kääntöpisteessä Treis-Kardenissa, missä kävimme jälleen lyhyesti kiinni laiturissa.

Jossain vaiheessa aloin hämmästelemään taskussani olevan puhelimen värinää ja ääniä, joten nostin luurin esille ja syykin selvisi. Olin unohtanut navigaattoriohjelman päälle pankkiautomaattia etsiessämme ja nyt puhelin oli ilmeisen huolissaan tilanteestani. Ruudulla tepasteleva tanakka kaveri nimittäin käveli punaisena jokivirran päällä ja ilmeisesti navigaattoriohjelmisto ei luottanut kykyyni suoriutua vetten päällä kävelystä aivan raamatulliseen tyyliin, joten se muistutteli minua kyseisen harrastuksen mahdollisista vaaroista! :)

Paluumatka takaisin Cochemiin sujui samaan tyyliin rauhallisesti jokea pitkin lipuen. Joen varressa näkyi olevan useita isoja leirintäalueita ja melkoinen väenpaljouskin noissa kaikissa tuntui olevan. Kaikki lertsujen rannanvieruspaikat olivat luonnollisestikin täynnä, mutta taempana vaikutti muuallakin oleva tilaa samalla tavalla kuin tuolla Cochemin leirintäalueella, missä itse olemme.

Cochemiin palattuamme ja laivan kyydistä hypättyämme päätimme lähteä läheiseen vanhaan kaupunkiin lounaalle. Kävelimme vanhoilla pikku kaduilla jonkin aikaa sopivaa ruokapaikkaa etsien ja päädyimme jälleen jostakin kumman syystä pizzeriaan. Melkoiset keski-Euroopan pizzaviikothan tässä alkaa olla jo takana, mutta ajattelimme, ettei yksi pizza kesää tee, joten päätimme jatkaa eri maiden pizzantekijöiden vertailua ja tilasimme eteemme nyt saksalaisen lätynväännön taidonnäytteet.

Italiassa pizzat olivat olleet ihan ok. Ranskalaiset panivat jo paljon paremmaksi, mutta kyllä nämä Cochemin poikien pläjäykset veivät kevyesti voiton. Vaikka ne ehkä hävisivät hieman koossa muiden kansojen tekeleille, niin maussa germaanilätyt veivät homman kotiin puhtaasti fifty-sixty. Eli saimme nauttia mehukkaista, sopivan tulisista ja tuhdisti täytetyistä pizzoista maailman vanhimman olutpanimon rouhean oluen kyydittämänä. Ei paskempaa, joku toinen sanoisi!

Vatsat sopivan täynnä ja mieli rentona palailimme kaupan kautta leirintäalueelle ja koirat ottivat meidät riemuiten vastaan. Käytimme hurttia jälleen pienellä pissalenkillä ja sitten päätimme ryhtyä päiväunille. Normaaleihin arkirutiineihinhan moiset päivänokoset eivät valitettavasti kuulu, mutta tuossa meillä suomalaisilla olisi ehkä opettelemista. Vanhoissa välimeren sivistysvaltioissahan päivän kuumimpina tunteina pidetään siestaa ja lepäillään. Eikös tuo kuulostaisi mukavalta myös meillä? Tosin kuumuuden takia tuohon Suomessa tosi harvoin tarvitsisi ryhtyä, mutta ihan vaan mielen ja ruumin rentouden takia. Eikähän tuo siestailu kovin hyvää taloudellista tulosta ole noissa ensin mainituissa maissa liene tuottanut, kun ne kohta kaikki ovat luottoluokitukseltaan jossain roskapankkiluokassa!

Ilta menikin sitten pientä sadetta pidellessä ja kirjaa lukiessa. Itse säätelin Saksasta hankkimaani akustista kitaraa kohdilleen, hioin tallaa matalammaksi ja vaihdoin siihen uudet kielet. Kylläpä alkoi alle sadan euron kitara soida eri tavalla. Jospa tässä vielä se GRABULATORin puuttuva slovarikin syntyisi. Ainakin se tekee tuloaan.

Nettiyhteyskin jämähti mokkulassa keskiviikkoiltana jumiin, joten tämä päivitys tulee nyt aivan uusista maisemista. Mutta niistä lisää huomenna.