Hikipisaroiden arvoinen nousu

Cannobio, Piemonte. Italia. Aurinkoista. Lämpötila 29 astetta. Lomafiilis 115%

Edellisiltana tehtyjen suunnitelmien mukaisesti heräsimme maanantaiaamuna jo kahdeksan maissa ja nautimme pikaisesti pelkät jogurtit aamupalaksi. Kartan mukaan edessä oli muutaman kilometrin nousu merkittyä vaellusreittiä pitkin ylös Cannobion laaksoa reunustavaa vuorenrinnettä. Ylhäällä odottava Santa Agatan kirkontorni näkyi liikkeelle lähtiessämme maamerkkinä siitä, minne oltiin menossa.

Aluksi jouduimme kävelemään Milanoon johtavan päätien reunaa pitkin vajaan kilometrin verran aivan Cannobion lahden Sveitsin puoleiseen päähän, mistä alkoi kapea polku, joka johti jyrkästi ylös rinteeseen. Hyvin nopeasti aamun vaelluksen meininki oli selvillä: erikokoisten kivien avulla rinteeseen pengerretyn reitin nouseminen ei tulisi olemaan ihan kevyt riuhtaisu tällaisille rapakuntoisille vaeltajille. Muutaman sadan metrin nousun jälkeen oli jo pysähdyttävä puuskuttamaan ja vetämään henkeä. Onneksi olimme varanneet reppuun riittävästi juomaa, jota kuluikin nousun aikana hyvää tahtia.

Ylhäältä vuorilta laskeutuvat vesipurot tekivät kivet joissakin paikoissa varsin liukkaiksi, joten välillä sai olla tarkkana, ettei jalka päässyt lipsahtamaan askelta ottaessa. Menoa vaikeuttivat myös koirat, jotka olisivat ihan ehdottomasti halunneet oikoa joka mutkassa suoraan ylöspäin, mutta jollakin ilveellä saimme ne onneksi pidettyä mukanamme oikealla vaellusreitillä. Reittihän mutkittelee serpentiininä rinnettä pitkin ylöspäin ja koiran logiikalla sekä fysiikalla olisi helpointa varmaankin mennä suoraan ylös eikä tuhlata aikaa tyhjänpäiväiseen mutkitteluun!

Matka eteni siis hitaasti ja epävarmasti, mutta vajaan tunnin tallustelun jälkeen alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä ihmisasutuksista ja hetken päästä saavuimmekin pikkuiseen kylään nimeltä Campeglio. Tuolla kylässä tuntui olevan kova turistibuumi päällä ja ikivanhoja kivirakennuksia oli jo muutettu keski- ja pohjois-euroopalaisten loma-asunnoiksi ja loppuja restauroitiin kovaa kyytiä vuokrattavaan kuntoon. Maisema kylästä kohti Lago di Maggioren Sveitsin puoleista osaa oli mahtava. Ohessa valokuva näkymästä tuolta kylästä järvelle, jossa sopivasti oli kukemassa reittilaiva Locarnosta Cannobioon ja muualle alemmas Italiaan.

Vaellustreitti ei kuitenkaan vielä päättynyt tuohon kylään, vaan edessä oli opasteiden mukaan vajaan puolen tunnin nousu ylemmäs kohti Santa Agataa. Ihmeesti jaksoimme jatkaa nousua, vaikka jokaisesta ihosolusta tuntui valuvan joka askeleella vähintään desilitra hikeä ulos. Toisaalta reippaasta liikkumisesta oli tullut sopiva adrenaliinin rysäys elimistöön, joten ilmeisesti juuri tuon elimistön oman dopingin avulla jaksoimme nostella jalkoja toisen eteen loppunousunkin ajan.

Lopulta tupsahdimme Santa Agatan pieneen kylään, missä tutun näkoinen kirkontorni kelloineen vartioi alhaalla näkyvää Cannobion kaupunkia ja Maggiore-järven rannikkomaisemaa. Kuvasin tuolta ylhäältä panoraaman, joten matkapäiväkirjan lukijat pääsevät myös katselemaan samaa ympäristöä, mikä meitä odotti tuolla ylhäällä. Istuskelimme tovin maisemaa ihaillen ja retkijuomilla janoa sammutellen. Kirkkoaukiolla oli kunnallinen vesikaivo ja koirilla tuntui olevan myös melkoinen jano. Aikamme ihmettelimme, että mistä keksimme läähättäville koirille sopivan vesiastian, mutta köyhän miehen Macgyverin tyyliin hoksasimme, että koirankakkapussistahan saa varsin hyvän juoma-astian. Niinpä hurtat lipittelivät tyytyväisinä useamman pussillisen raikasta vettä kitusiinsa ja olimme taas valmiita paluumatkalle alas laaksoon.

Paluumatkalla vastaan alkoi tulla muitakin vaeltajia, jotka puuskuttivat kohti korkeuksia, mistä itse olimme onneksi jo tulossa alas. Olimme varsin tyytyväisiä siihen, että olimme lähteneet ajoissa liikkeelle, sillä aamu oli jo kovaa vauhtia lähestymässä puoltapäivää ja lämpötila kohoamassa jälleen kohti 30 astetta. Alasmennessäkään ei vauhti päätä huimannut, mutta jonkin verran helpommalta se nousuun verrattuna tuntui ja ainakin oli kevyempää askeltaa.

Alhaalle päästyämme Jaana tuumasi, ettei olisi paljoa enempää vaeltamista jaksanutkaan, joten varsin tyytyväisinä ja voimat finaalissa palasimme asuntoautolle kylmien juomien pariin. Jo alaspäin talsittaessa olin haaveillut mielessäni jääkylmästä oluesta, jonka huljauttaisin yhdellä huikalla autolle päästyäni. Autolla tuo idea ei kuitenkaan enää tuntunutkaan niin vastaanpanemattomalta, joten tyydyin kulauttelemaan useamman lasillisen raikkaan kylmää ananasmehua suoraan Büten jääkaapista. Päätin jättää oluet suosiolla iltapuolelle ruokailujen yhteyteen.

Koska sekä koirat että me ihmiset tunnuimme kaikki olevan aika piipussa aamun riuhtaisun jälkeen, päätimme ottaa loppupäivän rennosti. Lounaaksi nautimme kevyesti paikalliseen tyyliin pastaa tonnikalan kera. Jaana ahkeroin iltapäivällä hieman pyykkien kanssa, jotta saimme taas puhtaita vaatteita reissun seuraaviin koitoksiin. Itse kävin polkupyörällä kaupassa tekemässä pieniä hankintoja, mutta lähinnä ostoskoriin tarttui jotain herkkuja illalla naposteltavaksi.

Illalla Jaana valmisti jälleen possunpihvejä, mutta tällä kertaa jätimme perinteiset suomalaiset lisukepotut väliin ja nautimme lihan ihan pelkän salaatin kera. Jaanan käristellessä pihvejä pannulla tein itse salaatin, joka maistuikin tosi raikkaalta kuuman päivän iltana. Siihen muutama lasi viiniä ja olutta kyytipojiksi ja olo oli jälleen sekä täysi että tyytyväinen. Naapurilooshissa Walesistä Italiaan ajellut pariskunta vietti rouvan syntymäpäiviä, joten hieman huvittuneina kuuntelimme, kuinka he hoilottelivat isoon ääneen Tom Jonesin ja Elviksen biisejä istuskellessaan asuntovaununsa edessä juhlatunnelmissa. Oikein mukava pariskunta muuten ja olemmekin tulleen hyvin juttuun, kun näinä muutamana päivä olemme leirintäalueella moikkailleet.

Joten yksi mukava lomapäivä Italian Alpeilla on taas takana. Jaana kyseli jo tänään hieman huolestuneena, että joko loma on puolessa välissä. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että: "No hätä, riittää tätä!". Eli ei tässä vielä olla edes loman puolessa välissä, vaikka paljon on jo nähtykin. Huomenna jatketaan taas lomailua ja kenties lähdemme vaikkapa pienelle kiertoajelulle laakson ympäri. Joten tässä vaiheessa hyvää yötä Cannobiosta. Kello on täällä tätä kirjoitellessa nyt 23.05 ja lämpötila ulkona pimeässä vielä 23 astetta. Asuntoauton sisällä meinaa vähän hikoiluttaa, kun lämpö on jäänyt tänne päivän jäljiltä asumaan. Kaikki luukut ovat kuitenkin auki, joten kyllä tämä tästä jäähtyy. Mitä tuosta valittamaan, lämpöähän täältä myös tultiin hakemaan!