Cannobio, Piemonte. Italia. Aurinkoista. Lämpötila 28 astetta. Lomafiilis 114%
Sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kumina herätti meidät aamukuuden aikaan, kuten aikaisempinakin aamuina Cannobiossa. Sen verran tuohon jatkuvaan ja säännöllisen epäsäännölliseen soitantaan olemme jo tottuneet, että osaamme jo luontevasti kääntää kylkeä ja jatkaa keskeytyneitä unia. Cannobion laaksossa tuntuu olevan useampia kirkkoja ja lähes joka tasatunnille kuuluu kajahtelua jostakin päin vuorenrinteitä tai kaupunkia. Jopa keskellä yötä kello 12 aikaan kantautuu jostakin kellojen soitto. Lieneekö tuo kutsu keskiyön messuun, kun vahvasti katolilaisesta maasta on kyse?
Aamutoimille aloimme vasta yhdeksän jälkeen ja aamiaisen nautittuaan Jaana lähti koirien kanssa joen toiselle puolelle kunnan koirapuistoon. Itse jäin asuntoautolle päivittämään matkapäiväkirjaa ja löhoilemään muutenkin lertsulle. Vaikkemme varsinaisesti erityisen uskovaisia ihmisiä Jaanan kanssa olekaan, niin ajattelimme muutenkin pyhittää tämän sunnuntain lepopäiväksi, jotta jaksaisimme taas alkuviikosta laahkaista katselemassa Cannobion ympäristöä ennen seuraavan matkaetappiin siirtymistä.
Niinpä sunnuntain ohjelmassa oli vuorossa jälleen sitä reissun rauhallisempaa osuutta. Lueskelimme löhötuoleissa kotimaasta mukaan tarttuneita kirjoja ja Jaana aloitti jo toisen romaaninsa tällä reissulla. Itselläni ei Jussi Vareksen seikkailut ole vielä päässeet oikein vauhtiin, mutta Jaana oikein ahmimalla ahmi ensimmäisenä aloittamansa Eppu Nuotion Varjo-romaanin. Kirjallisuudesta nauttimisen lisäksi jahtasin itse iltapäivällä myös perhosia kameralla, mutta tuo hyönteisten ja ökkiäisten kuvaaminenhan ei tunnetusti ole hätäisen hommaa ja on siten oikein sopivaa touhua kiireettömään lomapäivään. Mahtavat muuten pitää meikäläistä täällä leirintäalueella vähintäänkin hieman outona jollei täysin hulluna, koska ohikulkijoiden katseet olivat lievästi sanottuna kummastuneita, kun kyykin ja makoilin pitkin kukkapuskia sekä pensaita perhosia linssin eteen jahdatessani. Yhtä vähääkään onnistunutta kuvaa kohti kun joutuu tekemään tosissaan töitä ja räpsimään satoja kuvia, joista hyvällä tuurilla yhdessä tai parissa on ne oikeat kohdat tarkennettuna sopivasti sekä muutenkin sommittelu on kohdillaan. Muutaman melkein onnistuneen perhoskuvan lisäksi kameran linssin eteen sattui myös erittäin yleinen paikallinen eläin eli täkäläisittäin sanottuna kyllä-kyllä-lisko tai niinkuin meillä päin sanotaan: si-si-lisko.
Illaksi lupasin viedä Jaanan syömään ihan ulos ravintolaan, joten hieman ennen pimeän laskeutumista käytimme koirat kahlailemassa ja vilvoittautumassa läheisessä joessa ja toimme ne takaisin autolle, jotta pääsisimme itse lähtemään etsimään sopivan pikku ravintolan, jossa nauttisimme päivällistä. Ulkona olemme tosin syöneet koko reissun ajan kirjaimellisesti, mutta kun nyt Italiaan saakka olemme päässeet, niin samahan lienee vähän kokeilla myös paikallista ravintolatarjontaa. Lähdimme illan hämärässä kävelemään kohti Cannobion rantabulevardia ja yritin pihinä miehenä ehdotella Jaanalle pikaisia Doner-kebabeja rantakadun edullisemmassa päässä, mutta jostakin syystä lopulta löysimme itsemme neljän tähden hotellin ravintolasta aitoa italialaista pizzaa mussuttamasta. Aitoudesta tosin voi olla montaa mieltä, koska todennäköisesti jostain vuorenrinteen pienestä puljusta samat lätyt olisi saanut puolta halvemmalla ja ehkäpä jopa autenttisemmalla maulla? Tosin ei voi pizzan makua tuollakaan fancymmässä ravintolassa moittia, joten ihan tyytyväisinä ja kylläisinä palailimme asuntoautolle illan pimeydessä levähtelemään. Sovimme vielä ennen nukkumaan menoa, että seuraavana aamuna starttaisimme heti aikasin liikkeelle ja lähtisimme jalkaisin vaeltamaan ylös vuoren rinteille Santa Agatan kylään, josta pitäisi avautua aika mukava näkymä alas Cannobion kaupunkiin. Olimme jo useamman päivän ajan ihmetelleet ylhäällä vuoren rinteessä näkyvää kirkon tornia ja arvailleet, onko sen juurella joku luostari tai pikku kylä ja niinpä päätimme ottaa asiasta selvää heti maanantaiaamuna.
Joten hyvät yöt Piemonten pimeydestä. Huomenna koirat saavat kiskoa meitä vuorenrinteitä pitkin ylös. Katsotaan mitä sieltä ylhäältä löytyy ja kuka on kukkulan kuningas?
Sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kumina herätti meidät aamukuuden aikaan, kuten aikaisempinakin aamuina Cannobiossa. Sen verran tuohon jatkuvaan ja säännöllisen epäsäännölliseen soitantaan olemme jo tottuneet, että osaamme jo luontevasti kääntää kylkeä ja jatkaa keskeytyneitä unia. Cannobion laaksossa tuntuu olevan useampia kirkkoja ja lähes joka tasatunnille kuuluu kajahtelua jostakin päin vuorenrinteitä tai kaupunkia. Jopa keskellä yötä kello 12 aikaan kantautuu jostakin kellojen soitto. Lieneekö tuo kutsu keskiyön messuun, kun vahvasti katolilaisesta maasta on kyse?
Aamutoimille aloimme vasta yhdeksän jälkeen ja aamiaisen nautittuaan Jaana lähti koirien kanssa joen toiselle puolelle kunnan koirapuistoon. Itse jäin asuntoautolle päivittämään matkapäiväkirjaa ja löhoilemään muutenkin lertsulle. Vaikkemme varsinaisesti erityisen uskovaisia ihmisiä Jaanan kanssa olekaan, niin ajattelimme muutenkin pyhittää tämän sunnuntain lepopäiväksi, jotta jaksaisimme taas alkuviikosta laahkaista katselemassa Cannobion ympäristöä ennen seuraavan matkaetappiin siirtymistä.
Illaksi lupasin viedä Jaanan syömään ihan ulos ravintolaan, joten hieman ennen pimeän laskeutumista käytimme koirat kahlailemassa ja vilvoittautumassa läheisessä joessa ja toimme ne takaisin autolle, jotta pääsisimme itse lähtemään etsimään sopivan pikku ravintolan, jossa nauttisimme päivällistä. Ulkona olemme tosin syöneet koko reissun ajan kirjaimellisesti, mutta kun nyt Italiaan saakka olemme päässeet, niin samahan lienee vähän kokeilla myös paikallista ravintolatarjontaa. Lähdimme illan hämärässä kävelemään kohti Cannobion rantabulevardia ja yritin pihinä miehenä ehdotella Jaanalle pikaisia Doner-kebabeja rantakadun edullisemmassa päässä, mutta jostakin syystä lopulta löysimme itsemme neljän tähden hotellin ravintolasta aitoa italialaista pizzaa mussuttamasta. Aitoudesta tosin voi olla montaa mieltä, koska todennäköisesti jostain vuorenrinteen pienestä puljusta samat lätyt olisi saanut puolta halvemmalla ja ehkäpä jopa autenttisemmalla maulla? Tosin ei voi pizzan makua tuollakaan fancymmässä ravintolassa moittia, joten ihan tyytyväisinä ja kylläisinä palailimme asuntoautolle illan pimeydessä levähtelemään. Sovimme vielä ennen nukkumaan menoa, että seuraavana aamuna starttaisimme heti aikasin liikkeelle ja lähtisimme jalkaisin vaeltamaan ylös vuoren rinteille Santa Agatan kylään, josta pitäisi avautua aika mukava näkymä alas Cannobion kaupunkiin. Olimme jo useamman päivän ajan ihmetelleet ylhäällä vuoren rinteessä näkyvää kirkon tornia ja arvailleet, onko sen juurella joku luostari tai pikku kylä ja niinpä päätimme ottaa asiasta selvää heti maanantaiaamuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti