Vaihtelevien tunteiden tie

Komarom, Unkari. Lämpötila 22 astetta. Auringonpaistetta. Lomafiilis 103%.

Tiistai-aamuna herättyämme hämmästelimme porukalla ääneen Zakopanen komeita maisemia. Jo maanantaina matkalla Auschwitzista Zakopaneen alkoi takapenkiltä kuulumaan ihastuksen voihkaisuja, kun maasto alkoi keski-Puolan tasankojen jälkeen muuttumaan kumpuilevammaksi ja Tatravuoristo alkoi hahmottumaan majesteetillisena silhuettiin.

Puolan kuuluisin talviurheilukeskus Zakopane vaikuttaa olevan myös kesäisin suosittu turistikohde, eikä ihme, sillä paikkahan on mahtavaa seutua monessakin mielessä. Tatra-vuorten ympäröimä seutu on maisemiltaan hulppeaa aluetta ja ympäröivän seudun perinteiseen tyyliin rakennetut maalaiskylät upeine puurakennuksineen ovat silmälle sopivaa katsottavaa. Seutu teki meihin niin suuren vaikutuksen, että päätimme mahdollisuuksien mukaan palata kotimatkalla myös saman alueen kautta takaisin.

Onneksi lähdimme ajelemaan Zakopanesta heti puolen päivän jälkeen, sillä vuorten takaa Slovakian suunnasta alkoi nousta uhkaavan näköisiä tummia pilviä. Kun olimme ajaneet pari kilometriä leirintäalueelta, alkoi vettä pudottamaan taivaan täydeltä. Hyvä ajoitus siis toisaalta, kun saimme nauttia koko aamun lerintäalueella auringon lämmöstä, mutta toisaalta huonokin, koska valokuvien ottamisesta pysähdyttäessa ympäristön komeissa maalaiskylissä ei oikein voinut edes haaveilla. Sade yltyi välillä hurjaksi ja aika lähellä oli, ettei olisi pitänyt kokonaan pystähtyä, koska jyrkissä n. 12% nousuissa ja laskuissa vuorilta syöksyvä vesi alkoi tuntua varsin liukkaalta alustalta auton renkaiden alla. Onneksi sade alkoi hiljalleen hellittämään Slovakiaa lähestyttäessä ja naapurimaahan siirryttäessä taivaalta pilkisteli jo paikoitellen aurinko.

Tie, jonka valitsimme Zakopanesta Slovakian puolelle, kulkee mahtavissa vuoristokanjoneissa, joissa riittää katseltavaa molemmilla puolilla tietä. Havu- ja lehtipuumetsien peittämät välillä jyrkät ja välillä laakeat vuorenrinteet tuovat mieleen lapsuudessa televisiosta tulleet puolalaiset ja tsekkoslovakialaiset satuelokuvat, joissa prinssit ja prinsessat kirmasivat pitkin Karpaattien vuorten rinteitä jännittävissä seikkailuissaan. Jaanan mielestä vuoret taas toivat mieleen Rosvo-Rudolfin metsät, joissa satujen rosvot ja ryövärit piileskelivät ryöstöretkiensä välissä kauriinlihoja grillaillen ja tummasta hyvästä oluesta nauttien. Joka tapauksessa upeaa seutua, joka Pohjanmaan lakeuksiin tottuneelle tuntuu mukavan erilaiselta ja karun kauniilta. Maisemia ihaillessamme olimme myös todella tyytyväisiä siihen, että olimme liikkeellä uudella autolla, koska edellisellä alkovimallisella autolla monet yläviistoon ja sivulle näkyvät maisemat olisivat jääneet kokonaan näkemättä ajaessa, mutta Büten panoraamalasien läpi myös takapenkkiläisten näköalat olivat ihastusten voihkinnasta päätellen varsin vaikuttavia.

Puolasta Slovakiaan siirryttäessä huomasimme heti, että siirryimme maasta toiseen. Vaikka maisema sinänsä ei juurikaan muuttunut, tapahtui kylien ja kaupunkien rakennusten yleisilmeessä selkeä muutos. Puolan puolella rakennukset kylissä olivat upean näköisiä hirsitaloja, joissa pieniä yksityiskohtia myöten näkyi puusepäntyön taito. Slovakiaan siirryttyämme rakennukset muuttuivat jotenkin pelkistetyimmiksi ja jopa hieman rähjäisemmiksi. Puurakentaminen oli vähäisempää ja tien varren kylien rakennukset olivat paikoitelleen jopa Jaanan kommentteja lainaten: "karmeita homeisia murjuja"! Joten selkeästi olimme enemmän viehättyneitä puolalaisten kylien ulkomuodosta ja näkymistä. Toivottavasti pääsemmekin paluumatkalla ottamaan kuvia kuivassa kelissä noista Puolan vuoristokylien puurakennuksista, sen verran mahtavia ne olivat!

Sateen säikäyttäminä teimme jälleen suunnitelman muutoksen ja asetimme heti Slovakian puolelle päästyämme navigaattoriin unkarilaisen leirintäalueen koordinaatit. Aamulla vielä Puolassa sääennustuksia katsellessani huomasin, että kelit olivat selkeämässä etelään päin mentäessa, joten päätimme unohtaa suunnitellut pysähdykset ja leiriytymiset Slovakiassa ja ohittaa maan lähes sukkana läpi ajellen.

Matka etelään läpi Slovakian sujui pääosin helposti ja nopeastikin. Kuljimme pitkän pätkän mahtavalla moottoritiellä, joka kulki kohti Bratislavaa. Noin 100 km ennen Bratislavaa navigaattori opasti meidät etelään vievälle pikkutielle ja maisema alkoi hiljalleen muuttua tasaisemmaksi ja mieleen tuli helposti tosiasia, että Unkari ja sen kuuluisa pusta alkoi lähestymään.

Unkarin rajaa lähestyttäessa kuljimme läpi pienten kaupunkien ja kylien ja välillä Jaanalla alkoi jo usko loppua navigaattorimme kykyihin, kun tie vaan kapeni entisestään. Huolta lisäsi se, että näillä pikkuteillä navigaattori ei enää osannut näyttää edes nopeusrajoituksia, mutta onneksi tiet kuitenkin olivat pääasiassa sen muistissa oikein. Keskellä suunnatonta pustan peltoaukeaa jouduimme odottamaan kapealla tien pientareella vastaantulevia jättiläismäisiä leikkuupuimureita, joita tuli vastaamme tien täydeltä useampia kappaleita hitaasti körötellen. Voi helposti kuvitella, kuinka noilla monstereilla leikataan viljaa kymmenien kilometrien peltoaukeita jyristellen.

Matkan teko muuttui siis rajaa lähestyttäessä aika hitaaksi, mutta vastalahjaksi pääsimme näkemään aitoa slovakialaista maaseutua, jossa pienten kylien mustalaiset asuivat rähjäisissä taloissaan ja kylien välillä avautui peltoja, joissa kasvoi silminkantamattomiin esimerkiksi auringonkukkia tai muuta hyödyllistä. Päätimme pysähtyä erään auringonkukkapellon kohdalla ja kuvasinkin paikalta panoraaman, josta pääsee hieman käsitykseen siitä, miltä tuolla seudulla näytti.

Aivan hieman ennen rajaa navigaattori alkoi kehottelemaan siitä, että käännös vasemmalle isommalle Unkariin vievälle tielle olisi tulossa 800 metrin jälkeen. Aloin jo hiljentelemään risteystä varten, kun viimeisessä mutkassa vastaan tuli varsinainen sekamelska. Edessä oli tien täydeltä ambulansseja, paloautoja ja pelastushenkilöstöä. Jouduimme pysäyttämään automme jonoon muiden jatkoksi ja edessämme olevat autot alkoivat kääntyillä takaisin sinne mistä olimme juuri tulleet. Jaana lähti kävellen kysymään tilannetta ja hetken päästä saimmekin poliiseilta kehoituksen kääntää auto ja palata takaisin noin 10 kilometriä, josta mahdollisesti olisi joku kiertotie kolaripaikan ohi. Edessämme oleva rekkakuski aikoi jäädä ainakin odottamaan tien aukeamista, joten päätimme itsekin odotella, josko tie aukeaisi ennen iltaa.

Pitkän ajomatkan jälkeen olimme aika nälkäisiä ja olimmekin suunnitelleet nauttivamme ruoan 11 km edessäpäin odottavalla leirintäalueella. Joten päätimme tien avautumista odotelessa laittaa spaghetit kiehumaan ja bolognese-kastikkeet tulille. Jaanan laittaessa ruokaa kävin katsomassa kolaripaikan tilannetta ja selvisi, että mutkassa linja-auto oli ajautunut vastaantulevien kaistalle ja vastaantuleva henkiläöauto oli iskeytynyt suoraan bussin keulaan 90 km/h nopeudella. Kuolonuhrejahan tuollaisessa törmäyksessä tietysti valitettavasti tulee, joten tuntui aika pahalta katsoa paikalle tulleiden omaisten surua, kun he joutuivat katselemaan täysin metalliromuksi menneen sukulaistensa autoa ojassa. Törmäyksen on täytynyt olla todella raju, koska bussin tuulilasikin oli lentänyt pitkän matkaa eteenpäin sen voimasta.

Syötyämme tuossa surullisessa paikassa päätin vielä kerran käydä katsomassa tilannetta ja koska poliisien homma ei tuntunut etenevän juuri ollenkaan, vaan tie oli yhä parin tunnin odottelun jälkeen tukossa ja täynnä kolarin synnyttämää metalli- ja muoviromua, päätimme alkaa auton kääntöoperaatioon. Kapeahkolla tiellä, missä ei juurikaan ole pientareita, vaan heti pehmeä maa asfaltin reunan jälkeen, saikin sompailla ihan tosissan, jotta renkaat eivät olisi uponneet kovan tien ulkopuolelle. Jaana konttasi nöyrästi tiellä, jotta pääsimme varmistamaan renkaiden pysymisen asfaltilla ja muutaman edestakaisen kelailun jälkeen olimme takaisin tulosuunnassa. Navigaattori oli toki hetken aikaa hieman ihmeissään, kun lähdimme ajamaan takaisin päin, mutta kartasta varmistamani reitti oli selkeänä mielessäni, joten 15 kilometrin ajon jälkeen navigaattorikin osasi kehitellä uuden reitin alkuperäiseen päämääräämme ilman kehoituksia u-käännöksiin.

Illan jo muututtua pimeydeksi saavuimme Tonavan rannalle, jossa ylitimme Slovakian ja Unkarin välisen rajan. Onneksi yöpaikaksi suunnittelemamme leirintäalue sijaitsee heti rajakaupunki Komaromissa, joten pääsimme kirjautumaan Thermal Hotel-leirintäalueelle hieman ennen iltakymmentä. Raskas ja tunteita herättävä ajopäivä oli siis takana kaikkine kokemuksineen. Illan pimeydessä olimmekin melkoisen väsyneitä, joten laittauduimme yöpuulle aika nopeasti. Virittelin satelliittitelevision toimintaan ja parin oluen voimilla kirjoittelin päiväkirjaa muiden jo nukkuessa täysillä.

Huomenna aiomme katsella kaupunkia ja Jaanan mielessä alkoi nousta kiinnostus leirintä- ja hotellialueemme tarjoamiin kylpyläpalveluihin. Mutta niistä lisää huomenna. Nyt hyvin ansaituille unille!