Krakova, Puola. Kesäkelit kohdillaan. Lämpötila 31 astetta. Lomafiilis 122%
Lauantaipäiväksi olimme varanneet Krakovan leirintäalueen respasta retkipaketin Wieliczkan suolakaivoksille. Aamiaisen, koirien lenkityksen ja suihkussa käynnin jälkeen olimme valmiina lertsun portilla puoli yhdentoista aikaan, jolloin retkifirman pikkubussi ilmestyi täsmällisesti paikalle. Hyppäsimme tyhjään autoon kyytiin ja huomasimme positiiviseksi yllätykseksi, että noin nelikymppinen mies, joka toimi kuljettajana, puhui varsin hyvää englantia, mikä ei täällä Puolassa ole todellakaan mikään itsestäänselvyys.
Ajellessamme kohti Krakovan keskustaa kuski kertoi meille, että aluksi hakisimme autoon muita retkelle lähtijöitä parista eri hotellista keskustan alueelta. Ensin poimimme kyytiimme aivan vanhan keskustan tuntumasta eräästä hostellista kolme aasialaisilta vaikuttavaa nuorta miestä, jotka sisään tullessa tuoksahtivat leppoisasti hieman vanhalta viinalta. Tuoksahdusten syykin selvisi heidän juttuja kuunnellessaan, sillä pojat puhuivat keskenään varsin jenkkiaksenttisella englanninkielellä edellisen illan tapahtumista ja sitä kuinka muutama tunti ennen retkelle lähtöä Krakovan yöelämässä oli mennyt pullo jos toinenkin vodkaa. Vaikutti siltä, että puolalainen tapa heitellä vodkapaukkuja varsin reippaaseen tahtiin kiduksiin oli tehnyt jenkkipoikiin vaikutuksen muutenkin kuin vääjäämättömän humaltumisen merkeissä.
Aasialaista syntyperää olevien jenkkikaiffareiden jälkeen kyytiimme nousi toisesta hotellista norjalainen perhe, jonka miehet olivat ulkonäöltään kuin suoraan taannoin Suomessakin pyörineestä Viikingit -tv-sarjasta. Perheen pitkälettisen isännän paidassa luki mukavasti teksti Hard Rock ja perheen poika pisti paremmaksi Death Metal -aiheisilla T-paitateksteillään. Miten niin meillä Skandinaviassa muka kuunnellaan rankempaa rokkia? Ja muka kaikki norjalaiset ovat death metal- faneja? No, tässä tapauksessa leppoisat norskit asettuivat komeasti siihen mielikuvakategoriaan, mitä joillakin meistä suomalaisista heistä saattaa olla.
Saavuimme lyhyen noin 20 minuutin ajomatkan jälkeen Wieliczkan suolakaivoksille, missä englanninkielisen opastuskierroksen alkua odotellessa nautiskelimme Jaanan kanssa mukavan kylmät jäätelöannokset. Kummasti se jäätelökin alkaa maistua paremmalta, kun lämpötila nousee kolmenkympin tienoille. Kuulokkeet ja vastaanottimet saatuamme olimme kuitenkin hetken päästä valmiita painumaan maan alle kuumuuden keskeltä.
Reilun vartin alaspääsyä odoteltuamme pääsimme aloittamaan tutustumisen suolakaivokseen. Wieliczkan kaivoshan on todella pitkän historian omaava paikka ja sen tärkeydestä saa jonkinlaisen kuvan, jos miettii sitä tosiasiaa, että aikoinaan Puolan kuninkaan hovin tuloista yli kolmasosa tuli pelkästään tästä kaivoksesta louhitun suolan myynnistä.
Kaivokseen laskeutuminen tapahtui aluksi melkoisen ahdasta ja tiukkakäänteistä puista portaikkoa pitkin. Askelmien tarkka lukumäärä ei kyllä valitettavasti jäänyt mieleen, mutta melkoista tepastelua ja käännöksissä niiailua portaiden kapuaminen alas oli. Alhaalle päästyämme matka jatkui loivemmin laskeutuvia tunneleita pitkin, jotka oli tuettu mäntypuisista tukeista tehdyin rakentein. Oppaamme kertoi, että ainoa materiaali, joka tuolla alhaalla kestää, on nimenomaan puu, sillä esimerkiksi metallirakenteet ruostuvat kosteasta ja suolaa tihkuvasta maaperästä johtuen, joten vuosisatojen kaivostoiminnasta ja teknisestä kehityksestä huolimatta yhä on käytössä periaatteiltaan samat puiset tukirakenteet, kuin satoja vuosia sitten, milloin ensimmäisiä tunneleita Wieliczkan maaperään kaivettiin.
Kaivoksen tunneleissa kulkeminen on varsin nöyrän miehen touhua, sillä jopa meikäläinen ainoastaan 183 senttiä pitkänä joutui useassa kohdassa kumarteleman ja varomaan lyömästä päätä rakenteisiin, joten kovin pitkien hongankolistelijoiden ei tuonne alas kannata ihan selkä jäykkänä lähteä kulkemaan. Jännää oli myös huomata, kuinka paikka paikoin kalliosta kosteuden irroittama suola oli muodostanut satoja vuosia vanhojen mäntytukkien päälle kovan paksun kerroksen, joten puut olivat käytännössä kivettyneet suolaisiksi palkeiksi tunnelien seinään ja kattoon.
Kaivoksen hienoimpia paikkoja olivat kuitenkin kiistatta muutamat suuret luolat ja holvit, joissa puurakenteiset portaat kulkivat pimeyden keskellä kuin pieninä loistavina helminauhoina. Isoimmat maanalaisista holveista olivat useita kymmeniä metrejä korkeita huiman näköisiä luolamuodostelmia, jossa alhaalla oli maanalaisia vesialtaita ja järviä. Osa luolista oli ihmisen sinne louhimalla ja räjäyttämällä synnyttämiä ja monissa paikoissa luolat oli koristeltu suolasta louhituilla patsailla tai muilla suolasta luoduilla taideteoksilla. Melkoisen upeita olivat myös 99 prosenttisesta suolasta tehdyt kristallikruunut, joita löytyi muutamista luolista. Oheisista kuvista saanee edes jonkinlaisen hailakkaan käsityksen paikasta, mutta hieman vaikeaa oli noinkin erikoisen paikan tunnelmaa saada kameralla tallennettua. Nyt, kun paikkaan on tutustunut, voi kuitenkin helposti ymmärtää miksi kaivos on valittu Unescon maailmanperintökohteeksi.
Aikamme luolia, kaivoskuiluja ja -käytäviä kuljettuamme kävimme retken syvimmässä kohdassa n. 136 metrin syvyydessä, mistä aloitimme hitaan nousun ylöspäin. Onneksi alhaalta ei kuitenkaan tarvinnut kävellä koko matkaa ylös maanpinnalle saakka, sillä alimpaan kohtaan päästyämme kävelyä oli varmasti tullut jo usean kilometrin verran. Niinpä olikin tosi mukava astua alhaalla hissin kyytiin, joka kuljetti meidät takaisin ylös maanpinnalle.
Ylhäällä kokoonnuimme takaisin parkkipaikalle, missä kuskimme jo odotteli meitä. Lyhyen paluumatkan jälkeen ja muut retkeläiset Krakovaan jätettyämme kuski tiputti meidät auton kyydistä leirintäalueen läheisen kiinalaisen ravintolan eteen noin viiden aikaan, missä päätimme syödä yhdistetyn lounaan ja päivällisen. Loistavan kinuskisafkan nautittuamme kävelimme läheisen supermarketin kautta takaisin leirintäalueelle, missä koirat olivat odotelleen meitä mukavasti ilmastoidussa autossa levähdellen.
Iltalenkin jälkeen ei kyllä tarvinnut paljoa unta houkutella. Päivän aikana kaivoksessa askelletut tuhannet kävelyaskeleet alkoivat tuntua lyijynä sekä jaloissa että silmäluomissä ja muutenkin helteisen kuuma päivä oli imenyt meistä virrat varsin vähiin. Niinpä pistimme nukkumaan todella ajoissa ja jo kymmenen aikaan Karppasen kyydissä kävi jo komea kuorsaus ja korina. Niinpä nämä matkapäiväkirjan päivityksetkin tulevat hieman jälkijunassa, mutta yritetään parantaa tahtia, kuhan tässä päästään oikein kunnolla lomanvieton makuun.
Sunnuntaiksi olimme suunnitelleet siirtymistä Tsekin puolella ja käyntiä parissa paikallisessa kennelissä katsomassa koiranpentuja. Vanhin koiramme Lola alkaa olla jo sen verran seniori-ikäinen, että uuden matkakaverin kasvattaminen on käynyt mielessä useampaan kertaan. Taitaa olla tämän vuotinen matkamme Lolalle muutenkin viimeinen reissu Eurooppaan, mutta aikansa kutakin ja aika harva koira varmaan on muutenkaan yhtä paljon kierrellyt pitkin ja poikin Eurooppaa ja Välimeren rantoja kuin meidän yli 12 vuotias Lola-narttu.
Eli jotain uutta ja erilaista on taas luvassa huomiseksi. Sitä ennen on kuitenkin kerättävä voimia maanpinnan alle jääneiden energioiden tilalle.
Joten hyvää yötä ja suolapaavin siunausta. Huomenna on toivottavasti taas uusi mahtava lämmin kesälomapäivä ja monenlaista mukavaa tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti