Lauantaina heräilimme jo seitsemän jälkeen valmistautumaan päivän retkeen. Autocamp Marinan omistajilla on 15-paikkainen Ford Transit -minibussi, jolla he järjestävät opastettuja kiertoajeluita viereisen KRKAn kansallispuiston eri kohteisiin. Kohteet sijaitsevat kymmenien kilometrien matkalla syvässä jokilaaksossa kahden eri joen risteytymispaikassa, joten nähtävää tulisi olemaan paljon ja eri paikoissa.
Edellisiltana eri vaihtoehtoja punnitessamme päädyimme järjestettyyn kiertoajeluun useammastakin eri syystä. Toki olisimme voineet lähteä kiertelemään puiston eri kohteita oman auton kyydilläkin, mutta tällöin olisimme joutuneet etsimään itse eri nähtävyydet jokivarren kanjoneista ja vuorten rinteiltä, maksamaan pääsymaksut aina eri paikkoihin ja muutenkin reissun onnistuminen olisi jäänyt täysin omalle vastuulle. Nyt valmiiksi mietitylle pakettimatkalle osallistuessamme ainoa huoli oli pysyä aikataulun mukana ja nauttia huikeista maisemista. Lopullinen niitti päätöksellemme oli se, että saimme ottaa molemmat koirat mukaamme retkelle ilman lisäkorvausta, joten valinta oli lopulta tosi helppo. Hintaa retkelle tuli 44 euroa hengeltä, mikä sisälsi myös kevyen lounaan juomineen. Ja plussana tietysti sekin, että lounaallakin pystyi nauttimaan huoletta viinilasillisen jos toisenkin, kun itse ei tarvinnut huolehtia ajamisesta :)
Skradinski Bukissa näkymät olivatkin sitten jo vehreydessään lähes paratiisimaisen vehreitä. Vaikka maisema täällä Kroatiassa on yleensä kuivan kivikkoista ja lähes autiomaista, niin jännästi kaikki muuttuu, kun ylängöltä ajetaan alas jokilaaksoihin ja kanjoneihin. Joen kosteuden ansiosta alhaalla laaksoissa on huikean vihreää ja vesi virtaa kiivaasti satoina eri kokoisina vesiputouksia läpi metsien ja kivikkojen.
Alhaalle laaksoon päästyämme vuorossa oli lounas eräässä laakson majatalossa, missä meille tarjottiin ilmakuivattua kinkkua, erilaisia maalaismakkaroita ja juustoja sekä leipää. Ja tietysti kyytipojaksi viiniä tai vettä. Alkujuomina tarjottuja tuhteja kirsikkaviinapaukkuja irvistellessämme opettelimme tietysti myös asiaankuuluvasti kansainväliselle retkelle osallistuvien muiden retkeläisten kanssa kippis-, nasdrovie-, cheers- ja muut juomatervehdykset eri kielillä.Joonas oli seurueestamme ainoa, joka uskaltautui lounaan jälkeen majatalon ilmaiseen "Jaccuzziin". Vuorilta vauhdilla laskeutuvan puron veden voima oli nimittäin valjastettu luonnonmukaiseksi porealtaaksi, jossa halkaisijaltaan vajaan metrin mittaiseen kivisammioon johdettiin vauhdilla virtaava vesi sekä ylhäältä että alhaalta päin. Kansainväliseltä retkiryhmältämme saatujen ansaittujen aplodien kera Joonas hyppäsi kylmään ja hurjana porisevaan kivikiuluun, mikä varmasti virkisti mukavasti kuuman kiipeilyn ja kapuilun jälkeen.
Roski Slapista jatkoimme jokikanjonin reunoja seuraten kohti pohjoista, missä kävimme tutustumassa antiikin roomalaisten paikalle tuhansia vuosia sitten rakentaman Burnumin sotilasleirin jäännöksiin ja muinaiseen amfiteatteriin. Viimekesäisen Rooman Colosseumin vierailun jälkeen pienehkö amfiteatteri tosin ei oikein tuntunut erityisen vaikuttavalta, mutta ihan mukavaa tuollakin oli hetki jaloitella. Matkalla pysähdyimme myös parilla näköalapaikalla, mistä avautui huimaavat näköalat alas jokilaaksoon. Alhaalla virtaavan joen keskellä näkyi upeasti Visovacin saari, missä sijaitsee fransiskaaniluostari, mikä lienee myös yksi Kroatian kuuluisimmista nähtävyyksistä.
Päivän viimeisenä pysähdyspaikkana meillä oli käynti eräässä Serbian ortodoksien luostarissa, missä pääsimme tutustumaan mm. luostarin alle sijoitettuihin ikivanhoihin katakombeihin. Pienissä luolissa oli yhä avoimia hautakoloja ja yhteen luolista oli koottu isot keot ihmisten luita ja pääkalloja. Kirjaimellisesti kävelimme siis hautojen päällä. Koko reissun erikoisin ja hieman huvittavakin yksityiskohta tapahtuikin juuri tuolla luostarissa, missä jätimme koirat luostarivierailun ajaksi kiinni pihalla sijaitsevaan lipputankoon.
Luonnollisestikaan koirilla ei olisi ollut mitään asiaa sisälle luostariin ja kirkkoihin, mutta jollakin kumman ilmeellä Bitte oli saanut ujuteltua itsensä irti valjaistaan, ja niinpä se ilmestyi luostarin sisäpihalle juuri silloin, kun astelimme ylös katakombeista. Fiksuna koirana se oli tietysti lähtenyt etsimään omistajiaan niiden jälkiä seuraten, mutta onneksi se ei kuitenkaan löytänyt tietänsä alas hautaluoliin, sillä olisi ollut hieman nolompaa alkaa irroittelemaan ihmisluita sen hampaista.Luostarilta ajelimme noin puolen tunnin verran takaisin leirintäalueelle, missä olimme perillä noin viiden aikaan iltapäivällä. Sen verran voimia kuluttava päivä oli kuitenkin ollut, että lounaaksi nautitun spaghettiannoksen ja pikaisten suihkujen jälkeen itse kukin alkoi olla valmis untenmaille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti